31.3.2014

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Hieno kansi näin aluksi. Antaa hienon visuaalisen ilmeen koko tarinalle. Tämä oli musta ihan toimiva pätkä. Jäi päälle toi nuorisokieli, jota kirjassakin puhutaan. Ilmaisut olivat aika hassuja. Joko minä tai Maria Turtschaninoff (huh mikä sukunimi) ollaan tiputtu kelkasta jo aikoja sitten. Slangista tosin päästiin heti kun siirryttiin koulumaailmasta muualle. Sekin tuntui hassulta, mutta toisaalta ei sitä puheenpartta olisi koko kirjaa jaksanut.

Se että Helsingin alla on kokonainen maailma on aika hurja juttu. Ei tarvita mitään kääpiöiden vuoria, kun tuo kallion päälle rakennettu kapituuli jonka alla piileskellä. Tykkään ideasta!

Neuvokkaita nuoria, kohtalonkysymyksiä ja tarina, joka on yhdistetty vanhoihin uskomuksiin. Kirjassa tavataan mm. peikkoja, noitia ja vetehisen ratsu. Tässäkin kirjassa tehdään matka, jonka päätteeksi hyvä voittaa ja nuoret kasvavat ihmisinä. Ei haittaa, perinteinen rakenne toimii.

Jotenkin nämä suomalaiset maagisen realismin alueen kirjat eivät ole ollenkaan niin äklömakoisia kuin ulkolaiset vastaavansa ja se on pelkästään hyvä juttu. Suosittelisin ala- ja yläkouluikäisille.


Maria Turtschaninoff: Helsingin alla, 2010

28.3.2014

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär

Aavekauppiaan tytär oli vaihteeksi jotain ihan erilaista. Fantasiaa, kyllä, mutta nuori ja palava rakkaus puuttuu ja jos totta puhutaan, välillä se on virkistävää.

Aavekauppiaan tytär parka on joutunut kuollessaan helvettiin bordelliin taivaallisen paratiisin sijaan. Taivaan, maan ja helvetin välillä käydään laitonta aavekauppaa. Siinä on pala purtavana maailmojen väliselle poliisille Chenille, jonka oma vaimokin sattuu olemaan demoni, jolla pyörii jaloissa mäyrä, joka on teepannu (!)

Tässä kirjassa päästään sisälle helvetin (epä)järjestykseen ja hierarkiaan. Helvetissä ministeriön korkea-arvoiset henkilöt ovat verhoilleet huonekalunsa ihmisten nahalla ja muuta mukavaa. Aika ällöttävä paikka, varsinkin jos visualisoi kaiken päässään. Helvetillinen bordelli on vasta alkua monimutkaiselle juonelle, jota helvetissä ollaan salassa punottu. Juoni, joka ylittää helvetin omienkin lakien rajat.

Hauskin hahmo oli ehdottomasti Chenin työpariksi sattumalta päätyvä demoni  hurmaava Zhu Irzh, jonka heikkoutena on demonille epätavallinen omatunto. Sanoisin, että mielenkiintoinen erilaisuutensa vuoksi.


Liz Williams: Aavekauppiaan tytär 2012 
(Alkuteos Snake Agent 2005)

26.3.2014

Elina Rouhiainen: Susiraja 2 - Uhanalainen


Olo Uhanalaisen jälkeen on kutkuttava. Käyn googlaamassa koska sarjan kolmonen tulee. Rakkaus, joka ei saa täyttymystään on parasta ja Elina Rouhiainen osaa pitää jännitystä yllä juuri sopivalla tavalla.

Raisa elää omilla ehdoillaan. Ja oikeasti laittaa alfasuden matelemaan jalkojensa edessä eikä vissiin edes tajua sitä.  Oikein :) Viime aikaisessa lukemistossa nuoret naiset toimivat aivan liikaa rakkauden sokaisemina, maailmassa on muutakin kuin se mies!!

Pidin etenkin siitä että Raisa on itsenäinen nuori nainen eikä todellakaan riippuvainen tarinan komeasta sankarista. Tässä ei keskitytä mihkään romanssiin vaan se on taka-alalla, vähän niin kuin telakalla, vaikka koko ajan kuitenkin läsnä. Tai oikeastaan mitään romanssia ei edes ole, sillä Raisalla on muita unelmia kuin Hukkavaara ja Mikael ja hän haluaa pitää niistä kiinni. Mahdottoman hauskaa on kuitenkin se, että puolisutena Mikael haistaa Raisassa herättämänsä tunteet, vaikka Raisa yrittää kuinka niitä kätkeä ja olla niinkuin ei olisikaan.
 
Mutta hei, ihan lyhyesti juonesta. Raisa on palannut Niko mukanaan Helsinkiin ja viihtyy, yrittäen samalla pitää muistot Hukkavaarasta (ja Mikaelista) taka-alalla. Seesteytynyt elämä heittää kuitenkin kuperkeikkaa, kun Mikael saapuun neuvottomana ja hädissään Raisan luokse. Hukkavaarassa lauman valta-asema on vaihtunut ja Mikaelin vanhemmat ovat kadonneet. Porukka palaa vastahakoisesti takaisin Kainuun korpeen ja siitähän soppa, mutta oikein makoisa sellainen syntyy.

Raisaan liittyy yliluonnollinen mysteeri, joka jää kuitenkin ihan taka-alalle Hukkavaaran asioita pyöritellellessä (siis onks tää sana häh?!). Jotain kuitenkin paljastetaan ja ilmeisesti tätä juonikuvioita kehitellään loppuunsa trilogian viimeisessä, näytti muuten olevan nimeltään Jäljitetty. Täältä  löytyy myös kolmosen kansi ja lyhyt kuvaus juonesta. Syksyllä ilmestynee, joten odotus malttamattomille ei ole mikään mahdoton. Toivottavasti Mikaelia ei nyt kuitenkaan ihan kokonaan unohdeta. Täytyyhän näiden kahden onnellinen closure saada! Täydellistä Young adult- kamaa. Anna suositukseni.
 
Susiraja-sarjan ykkösestä Kesyttömästä kerrotaan täällä! 
 
 
Elina Rouhiainen: Susiraja 2 - Uhanalainen, 2013

24.3.2014

Kerstin Gier: Rubiininpuna

Tämä oli pinossani prologiltaan yksi tylsimpiä, mutta se yllättikin ollen odotuksia parempi. Epilogi oli kehno aloitus, mutta sen merkitys paljastuu kirjan edetessä, lukija saa ikään kuin oivaltaa mistä ja kenestä oikein on kyse.

Ruusunpunassa ollaan 16-vuotiaan Gwendolynin pään sisällä ja hauskahan tyttö on. Hän on ikäistensä tyttöjen tapaan kiinnostunut.. no pojista, laulajista, muodista (menikö pahaksi yleistykseksi, voin ainakin itse allekirjoittaa..) päin vastoin kuin täydellinen, älykäs ja sivistynyt serkkunsa Charlotte, joka on kaiken kukkuraksi perinyt suvussa piilevän aikamatkustusgeenin.
 
Aikamatkustusgeeni aktivoituu 16 vuoden iässä ja perhe odottaa innolla pahoinvointia, huimausta ja muita asiaan kuuluvia oireita tapahtuvaksi. Charlottea on koulutettu aikamatkustuksen saloihin sekä erityisesti historiaan koko hänen ikänsä, joten Gwendolyn on pikkasen pihalla kun aikamatkustusgeeni aktivoituukin Charlotten sijaan hänellä!

Tämän seurauksena Gwendolyn tutustuu ja ihastuu päätäpahkaa samassa jamassa olevaan ylimieliseen Gideoniin. Mikä siinä muuten on, että aina nämä ylimieliset jannut ovat kutkuttavimpia?

Gwendolyn on höpsö ja söpö ja hahmon ansiosta kirjakin tuntuu veikeältä. Edestakaisin veto ihastuksen kanssa, Gwendolynin alkuperää koskeava  mysteeri ja aikamatkailun säännöt luonut pelottava kreivi saavat aikaan sadun, jota lukee innolla loppuun asti. Lisää on tietysti luvassa, seuraava osa on Safiirinsini ja kolmas ja viimeinen Smaragdinvihreä. Trilogiameiningin lisäksi näissä kirjojen nimissä on trendi. Tulee heti mieleen Salla Simukan lumikkitrilogia.....


Kerstin Gier: Rubiininpuna 2012 (Rubinrot 2009 )

18.3.2014

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Kuulin leffasta (Night watch) paljon ennen itse kirjaa. Ei ihmekään, sillä leffa tuli Suomeen ensin. Joskus siinä käy näinkin. Ehkä jossain kohtaa käydään pieni debatti siitä, kumpi on parempi, kirja vai leffa ja yllättääkö leffa koskaan... Vuonna 2004 julkaistu Night watch pääsi venäläisenä elokuvana pitkästä aikaa oikein kansainväliseen levitykseen. Jälleen kerran voimme pohtia sitä, miten vieras kulttuuri naapurimaassa onkaan. Turha puhua Suomesta jonain idän ja lännen kohtauspisteenä, hienoa olisi jos näin voisi sanoa. Ikävä kyllä Suomi on täysin länsimaistunut. Edes tv:stä ei tule mitään maailman toiselta puolelta. Suomi ostaa ohjelmia lähinnä Jenkeistä, Briteistä ja Ruotsista. Korjatkaa jos olen ihan ulalla.

 Asiaan. Yöpartio on Venäjällä kovempi kuin Taru sormusten herrasta. Todellinen klassikko, vaikka on ilmestynyt vasta 90-luvulla. Hassu tuo vertaus Sormusten herraan, sillä näissä kahdessa kuljetaan aivan erilaissa maailmoissa. Yöpartio sijoittuu nykyaikaan ja Moskovan hämärille kaduille, jossa viilettää pimeyden olentoja vampyyreista velhoihin. Yöpartion tehtävänä on valvoa pimeyden olentoja, jotka puolestaan toimivat vastaavalla tavalla päiväsaikaan, valvoen valon olentoja. Yhdessä he ovat muita, jotka pystyvät astumaan hämärään ja näkemään enemmän kuin tavalliset ihmiset. Yhdessä he käyvät ikuista taistelua hyvän ja pahan välillä.

Valon puolelle liittynyt Anton Gorodetski lähetetään yllättäen toimisotuoliltaan partiotehtäviin, jonka seurauksena hän löytää naisen, jonka yllä on mahtava kirous, sekä pojan, jota vampyyrit houkuttelevat, mutta joka on mahdollisesti yksi muista. Nämä tapahtumat aloittavat vyöryn toimintaa, joissa Anton yrittää sekä poistaa kirouksen, että pelastaa viattoman pojan. Tapahtuvat eivät suinkaa ole näin yksinkertaisia, sillä Lukjanenko on punonut Antonin ympärille ovelan juonen. Antonkaan ei ole mustavalkoinen valon sankari vaan hän pohtii pitkällisesti hyvyyden merkitystä. Onko muutaman ihmisen elämän pilaaminen oikein jos sen seurauksena pelastetaan monta?

Kirja koostuu kolmesta osasta, joissa on oma pääjuonensa, mutta ne punoutuvat alun henkilöihin ja tapahtumiin. Mutta miksi ihmeessä kirja luokitellaan fantasian lisäksi kauhuun? Yöpartiossa ei ollut ainuttakaan kauhuun liittyvää elementtiä. Vampyyritkin olivat kaukaisia olentoja, joita velvotti pimeyden säännöt, joiden tarkoituksena oli ylläpitää valon ja pimeyden tasapainoa.

Koen mielenkiintoiseksi venäläisen nykykirjallisuuden lukemisen. Rouva Blankallahan venäläinen kirjallisuus ihan yleisesti  on jämähtänyt Tolstoihin ja Dostojevskiin ja sitten vielä jauhan siitä, miten Suomessa ei olla kiinnostuttu venäläisestä kulttuurista! Löytyykö jollain vinkkejä vetävään venäläiseen kirjallisuuteen? Joku tuossa puhui Asimovista, mutta kaveri taisi olla aika lailla amerikkalaistunut syntyperästään huolimatta.


Sergei Lukjanenko: Yöpartio 2012 (alkuteos 1998)

16.3.2014

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Silloin tällöin käy niin, että ostaa tai lainaa kirjoja, jotka onkin jo lukenut ja unohtanut. Kirjaniilon pohjanoteeraus tapahtui pari vuotta sitten ja kirjaostoksia tehtiin lahjakortin voimin. No, kaikki kolme lahjakortilla ostettua kirjaa löytyikin omasta hyllystä. Hittolainen! Näiltä mokilta voi nyt paremmin välttyä, kun parin viime vuoden kirjat on täällä blogissa!


No, tällä kertaa luin toistamiseen Paolo Giordanon Alkulukujen yksinäisyyden. Kirjan tarttui mukaan kirjakaupan poistomyynnistä ja hoksasin aika nopeasti, että tämähän on tuttu. Turhauttavaa, mutta luin kuitenkin loppuun. Tarina kertoo tytöstä ja pojasta ja siitä väistämättömyydestä, millä kahden ihmisen kohtalot vetävät toista puoleensa. Kirjan tyttö ja poika ovat vähän ressukoita ja aikaansaamattomia ja tilanne melkein riistäytyy käsistä. Mutta kuten todettua, jotkin kohtalot voivat etsiytyä elämän sivupoluille ja silti palata lopulta samalle tielle. Tai no.. ei tässä teoksessa paljon rakkautta ole.

Kirjan yleistunnelma on aika raskas, toivottavasti en törmää tähän enää kolmatta kertaa. Huh.

Paolo Giordano 2008: Alkulukujen yksinäisyys (La solitude dei numero primi).

13.3.2014

Kirjaniilo kävi antikassa


Mitä tehdä nurkkiin kasaantuneille dekkareille, hömppäkirjoille, huonoille kirjoille, virhehankinnoille, luetuille, selatuille, käytöstä poistetuille? Tyrkyttää kavereille, myydä eteenpäin, heittää roskiin vai harrastaa vaihtotaloutta? Kirjaniilo toivoi tekevänsä jälkimmäistä, eli kasasi toiveikkaana kirjat pinoon ja marssi kohti antikkaa. Ja palasi samojen kirjojen kanssa kotiin! Oi. Eivät kelvanneet surkeat opukseni. Paitsi työkaverille muutama, eli saldo on pettymyksestä huolimatta -3. :)

Täytyy siis jatkaa urakkaa, eli tyrkyttää kavereille, heittää huonoimmat paperinkeräykseen ja ehkä ottaa mukaan iltatorille sitten joskus.. Antikassa pokkareita oli kuulemma ihan liikaa ja ne liikkuvat hitaasti. Ihme juttu, itse ostan mieluiten pokkareita koska ovat kevyitä ja halpoja! Jos olisi oikein toimelias, niin lahjottaisi kirjoja vaikka hmm.. sairaalaan? Edellisen kotikaupunkini kirjastossa oli ovensuussa sellainen "tuo tullessas - vie mennessäs" hylly.




Millaisia kokemuksia muilla kirjahamstereilla on antikoista tai muuten vain kirjoista eroonpääsystä?



12.3.2014

Truman Capote: Ruohojen harppu

Rouva Blanka on lukenut ihanalla tahdilla ihan omalaistaan kirjallisuutta! Varmaan tv-sarja Nymfeistä on kovempaa kamaa kuin kirja. Tai ainakin ennakkomarkkinointia on tehty paljon, liikaa, kyllästymiseen saakka..

Neiti Niilo luki jotain omalta lukulistaltaan, eli Truman Capoten Ruohojen harpun. Lukulistalle se päätyi pienen Capote-hullaannuksen myötä, eikä edellisen asuinpaikan kirjastossa kyseistä kirjaa ollut. Eli muuttaminen kannattaa!


Ruohojen harppu on hassu kertomus pojasta, joka joutuu äitinsä kuoltua kolmen "tädin" luokse kasvamaan ja aikuistumaan. Kirjassa on osittain seikkailuromaanin piirteitä, mutta tosiasiassa tarina on molemmista päistä pikkasen löysällä. Mikään mestariteos ei siis ole kyseessä, vaikka parhaimmissa kohtauksissa asutaankin puussa ja tehdään vastarintaa kaupungin herroille ja tinanapeille. Yhteiselo tätien kanssa sujuu siis hyvin ja toisinaan melko värikkäästi. Poika kertoo tarinan miehenä, palattuaan tuonne lapsuutensa maisemiin.

Ihan kiva ja toisinaan viihdyttäväkin, mutta pysäytti Capote-kuumeen ainakin hetkeksi..

Truman Capote 1952: Ruohojen harppu (The Grass Harp).

PS. Siri Hustvedtilta on julkaistu uusi kirja maanantaina(!) ja se kopsahtaa Neiti Niilon postilaatikkoon ihan näinä päivinä. Kerrankin olin ajoissa. :)

11.3.2014

Melissa Marr: Ilki ihana

Nymfeistä onkin sulavaa siirtyä keijuihin, jollain tavalla ollaan samanalaisella viehkolla maaperällä, mutta toisaalta ei lainkaan. Ilki ihanassakin päähenkilö on nuori tyttö (niinkuin näissä kaikissa..) Aislinn ja toki hänkin on jollain tavalla poikkeava. Aislinn ei sentään ole kuolematon (ainakaan vielä), mutta hänpä näkee keijuja, jotka ovat muiden silmiltä piilossa. Aislinn on pienestä pitäen oppinut peittämään keijuilta näkökykynsä, jotta ne jättäisivät hänet rauhaan. Kaikki keijut eivät nääs ole kilttejä.
 
Keijut alkavat kuitenkin osoittaa yhä enenevissä määrin kiinnostusta Aislinniin ja ne seurailevat häntä minne ikinä hän meneekään. Ystävänsä Sethin luona Aislinn on kuitenkin turvassa, sillä Seth asuu vanhassa rautaisessa junavaunussa, eiväkä keijut siedä rautaa. Keijuilla on tietysti syynsä Aislinin seuraamiseen, mikä taas johtaa isoihin päätöksiin neitosen elämässä. Onneksi Aislinn on järkevä sankaritar, joka pitää kiinni itselleen tärkeistä asioista, eikä alistu muiden tahtoon niin helposti.
 
Aislinnin ja Sethin suhdetta kehitellään mielestäni kivalla tavalla. Romanssistahan tässäkin on kyse, minä kun niin tykkään niistä. Harmillista vain on, että tunteiden paljastuttua jännitys ja mielenkiinto häviävät. Tämä toistuu lähes jokaisen kirjan kohdalla. Olisikohan Rouva Blankan mielestä parempi jos rakastuneet eivät koskaan saisi toisiaan? Jään pohtimaan tätä...



 
Kiinnostavimmiksi hahmoiksi Aislinnin ja Sethin ohitse muodostuvat Keijujen kesän kuningas ja talven tyttö, heistä olisin lukenut enemmänkin. Ihan kiva satu, tykkään että aihepiiriin keksitään uutta ja tutuille hahmoille kuten keijuille luodaan modernia tarinaa. Toisaalta Ilki ihana ei paljoakaan poikkea genrestä.

Kyseessä on viisiosainen sarja, joista on suomennettu kaksi ensimmäistä. Seuraava osa on nimeltään Sala kavala ja se jatkaa tarinaa keijujen maailmassa, takakannen perusteella hahmot vaihtuvat kuitenkin toisiin.


Melissa Marr: Ilki Ihana (Wicked lovely 2008)

9.3.2014

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen : Nymfit - Montpellierin legenda


Olen kerrankin ajankohtainen ja perehdyin kohta tv-sarjanakin ulos tulevaan Nymfeihin. Traileri ei lupaillut oikein mitään ja veteläksi jäi myös kirja. Henkilöt olivat tylsiä, minkäänlaista jännitettä ei saatu aikaiseksi, eikä tarinakaan kuolemattomista nymfeistä ja näiden vihollisista satyyreista huolimatta todellakaan kantanut. Tulee mieleen sana pannukakku.

TV-sarja ratsastaa todennäköisesti paljaalla pinnalla ja seksillä, sillä nymfit tarvitsevat intiimiä yhteyttä miehen kanssa elääkseen. Silloin tällöin nymfin voimat ovat liian suuret ja miesparka kohtaa kuolemansa hymy huulillaan. Juuri näin käy myös Didille, joka tappaa ensimmäisen poikaystävänsä. Kuolemaa seuraavat nymfit Kati ja Nadia, jotka vievät Didin turvaan, mutta kestää kuitenkin aikansa ennen kuin he kertovat Didille totuuden tämän todellisesta luonnosta ja syntyperästä. Rouva Blankaa häiritsi se, että Didi tyytyi siihen mitä hänelle kerrottiin eikä yrittänytkään selvittää lisää, mitä häh?!

Suurta rakkautta yritetään väsätä Didin ja lääkäriopiskelija Samulin välille, mutta näiden kahden välinen draama jää unettavaksi. Kirjan perusteella en katsoisi, mutta jos jotakuta kiinnostaa niin sarja alkaa MTV 3:lla 34.3.2014.


Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen : Nymfit - Montpellierin legenda 2013

7.3.2014

Kiersten White: Paranormaali

Paranormaalin päähenkilönä on 16-vuotias Evie, joka toimii kansainvälisessä paranormaalien hallintavirastossa neutraloimalla vampyyreita sun muita kummallisia yliluonnollisia otuksia. Eviellä on erityinen taito nähdä yliluonnollisten olioiden todelliset kasvot, minkä vuoksi hän on ainutlaatuinen työntekijä virastossa. Evie on asunut hallintovoraston päämajassa lapsuudestaan asti ja hänen elämänsä on hyvin kontrolloitua. Paras kaverikin on merenneito isossa akvaariossa, jonka kanssa puhe tapahtuu monotomisen puhekoneen kautta (!). Vaaralliselta vaikuttavan yliluonnollisen olion hyökättyä päämajaan, on Eviellä edessään mielenkiintoinen mysteeri, jonka hän haluaa selvittää. Yhtenä motiivina tietysti se, että tämä yliluonnollinen olento on Evien ikäinen poika.

Ihan kiva näpsäkkä lukupaketti, mieleen jäi ennen kaikkea ärsyyntyminen siihen, että vastaavanlaisissa kirjoissa päähenkilöllä on aina joku mieletön kohtalo edessä, maailman pelastaminen ja niin edelleen ja tietysti hänellä on maagisia voimia, jotka siinä sivuja käännellessä paljastuvat (siis vielä enemmän kun mitä Eviellä jo kirjan alussa on). Olisi paljon mielenkiintosempaa jos Evie edes menisi yhteen vaarallisen keijuexänsä kanssa mutta kun ei... Näitä vastaavia tarinoita on ollut jo niin paljon, että on vaikea keksiä mitään järisyttävän uutta ja hyvää. Luvassa on trilogia, mutta tämä jäi nyt vaihteeksi tähän.


Kiersten White: Paranormaali (Paranormalcy 2010)

5.3.2014

Spekulatiivisen fiktion osastolla

Lähti vähän käsistä. Nimittäin lainaaminen. Muttaku muttaku. Oli niin hirveä himo saada luettavaksi jotain äärimmäisen viihdyttävää, mielellään epäluonnollisia ja romanttisia elementtejä sisältävää nopeaa luettavaa. Sellaista mikä vetää imuunsa niin, että kaikki on luettava kerralla. Niinpä kävin nuorten osastolla spekulatiiviseksi fantasiaksi kategorisoidulla hyllyllä (okei pari oli sijoitettu aikuisten puolelle, tiedä miten nämä jaottelut oikein tehdään..).

Niinpä ladoin kassini täyteen ja tasapainoilin toispuolisesti pyörälläni kotia kohti. Sitten kutkutti. Keitin itselleni kupin kahvia, pistin kirjat pinoon ja luin jokaisesta takakannen lisäksi ensimmäisen luvun. Useimmissa kirjoissa tuota ensimmäistä lukua edelsi johdanto/prologi/esinäytös, johon ekan luvuin sijaan paneuduin. Useimmissa se oli kohtaus todennäköisesti keskeltä kirjaa, eikä lisäarvo ollut kummoinenkaan. Päätin kuitenkin johdantojen kiinnostavuuden mukaan päättää mistä aloitan.


Rubiininpunan prologi oli todella plääh. Vihjeitä aikamatkustuksesta, suuresta seikkailusta, pakomatkasta ja siinä vielä kositaan. Eikä, sanon minä.

Aavekauppiaan tytär (prologi) ja Yöpartio (Esinäytös) olivat kiinnostavimmat, mutta eivät uskoakseni hetkessä hotkaistavia, joten säästän ne tuonnemmaksi.

Nymfit-tv-sarjaa on mainostettu jo jollain mainoskanavalla. Enpä tiennyt, että siitä on kirjakin tehty. Mielenkiinnosta otin tämän, mutta prologi oli kyllä pelkkää pehmoerotiikkaa. Odotuksia tämän suhteen voisi kuitenkin olla, sillä muistelen lukeneeni tämän blogin aikana Sari Luhtasta ja hän oli ok.

Helsingin alla on ollut lukulistalla jo pitkään. Tässä prologia oli myyttinen johdatus uskoakseni kirjan tapahtumiin ja sai uteliaisuuden heräämään.

Melissa Marrin Ilki ihanan aloitus oli satumainen, mutta ei kovinkaan kiinnostava.

Salatun voiman kaupungin prologi oli jotenkin todella klisee rakkauden uhrautumisesta. Voipi olla etten tätä lue ollenkaan.

Elina Rouhiaisen Susiraja II on jossain vaiheessa ilmestynyt, mutta luen sen edellisen kirjan, en prologin perusteella.

Viimeisenä pinostani luin Kiersten Whiten Paranormaalin ensimmäisen luvun (siis ei prologia, mitä ihmettä), mikä oli hauska ja toi esiin napakan sankarittaren. Joka oli muuten 16 niinkuin sankarittaret lähes jokaisessa muussakin esittelemässäni kirjassa. Paranormaaliin päädyin, se oli helppo.

Perästä kuuluu.. ja mikä siinä 16 vuoden iässä oikein on???