21.1.2014

Paul Auster: Leviatan

Kirjaniilo tutustui Paul Austeriin viime kesänä ja on siitä asti halunnut lisää. Vuonna 1992 julkaistu Leviatan lojui kirjaston esittelypöydällä (kyse taisi olla palkittujen ulkomaisten kirjailijoiden esittely) ja lähti siitä kätevästi mukaan. On helppoa valita lukemista kun joku muu on tehnyt työn valmiiksi!


Kirja kertoo kirjailijaystävyksistä Peteristä ja Benistä. Tai oikeammin teoksessa kirjailija Peter kertoo kirjoittajaystävänsä Benin tarinan. Aluksi miehet ystävystyvät, tukevat toisiaan uralla ja haaveilevat toistensa naisista. Kirjailijanelämää vietetään sekä New Yorkissa että Vermontissa. Kunnes sattumat ja sattumukset seuraavat toisiaan ja Benin tarinaan kytkeytyy yhä enemmän omituisuuksia, katoamistemppuja ja dramaattisia tapahtumaketjuja. Ystävästä tulee joku ihan toinen henkilö, mukaan tulee yhteiskunnallista anarkismiakin ja tarina saa yhä uusia, alati tihentyviä käänteitä.

Mielenkiintoinen teos ja jätti todellisen Auster-nälän. Pidän erityisesti tuosta tekstin tiheydestä. Siinä on jotakin magiikkaa mitä en osaa ollenkaan laittaa sanoiksi. Seuraavaksi voisin tarttua Austerin New York trilogiaan. Tai oikeastaan ihan mihin tahansa teokseen! Tulikohan Alice Munro vuodesta sittenkin Paul Auster vuosi?

Paul Auster 1992: Leviatan. 

18.1.2014

Jhumpa Lahiri: Kaima

Kirjaniilo käväisi ystävän kanssa kirjastossa ja sai suosituksen. Pitihän siihen tarttua ja olikin hauskaa lukea jotakin itselle ihan tuntematonta.


Jhumpa Lahirin Kaima kertoo nuoren amerikkalaismiehen tarinan. Intialaistaustainen Gogol saa syntymälahjakseen epätyypillisen nimen ja kertomus kietoutuu nimen ja sen aiheuttamien traumojen ympärille. Gogolin nuoren miehen epävarmuudet ja kasvukivut kulminoituvat venäläiseltä kirjailijalta saatuun nimeen ja nimen aiheuttama inho purkautuu vasta kun ne oikeat epävarmuudet tulevat käsitellyiksi.

Kirja etenee vauhdilla ja tätä ei malta laskea käsistään. Kaikki palaset ovat kohdillaan. Kirjan isot teemat, kuten siirtolaisuus, kulttuurierot, perhesuhteet ja oman itsen löytäminen on tyylikkäästi nivottu juonenkulkuun mukaan. Lahirin esikoisteos, novellikokoelma Tämä siunattu koti kiinnostaa nyt myös ja on muuten saanut Pulitzerin kaunokirjallisuuspalkinnon.

Kuvan banaanilaatikoista voinee jo arvata, että Kirjaniilon kirjasto vaihtuu ihan pian. Lähetän tähdille (vai tädeille?) pienen toiveen siitä, että tulevassakin kirjastossa on uutuushylly!

Jhumpa Lahiri 2003: Kaima (The Namesake).

12.1.2014

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Kirjaniilo sai yllätyksekseen joulupukilta viime vuoden Finlandia-voittajan. Hyvä lahja, jota olen lukenut pieninä palasina pikkuhiljaa. Kirjaan oli siis vaikea päästä sisälle ja lukeminen lähti vauhtiin vasta loppupuolella, jolloin en enää malttanut laskea teosta käsistäni.


Helppo sanoa, että kirja on ansainnut voittonsa. Jokapäiväinen elämämme on rakennettu hyvin ja siinä on hyvässä suhteessa totta ja tarua. Päällimmäisenä jäi mieleen erikoinen ja vähän ahdistavakin äiti-tytär -suhde. Kyse on siis venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Aljan, eli Ariadna Efronin vuoropuhelusta. Äidin puheenvuorot on sijoitettu elokuulle 1923 ja tyttären elokuulle 1939, mutta äidin ja tyttären tarinan ympärille kietoutuu maailmansodat, Venäjän vallankumous, tiedustelupalvelu NKVD..

Erityisen hienolta tuntuu jo mainitsemani rakenne, tarina ja sen eteenpäin kuljettaminen todella toimii. Mikä siinä äidin ja tyttären suhteessa sitten hiertää? No ainakin äidin vaikea taiteilijaluonne, menetetyt elämät ja taitaa rakkauskin heittää terävän nuolensa soppaan. Hieno kirja, mutta ei aiheuttanut samanlaisia säväreitä kuin esimerkiksi Ketun Kätilö tai Oksasen Puhdistus.

Nyt kesken ystävän suosittelema Jhumpa Lahirin Kaima ja myös Munro-lukuhaaste etenee. 

Riikka Pelo 2013: Jokapäiväinen elämämme.

10.1.2014

Laura Paloheimo: Klaukkala


Klaukkala. Hmm. Alkuun tämä epäilytti. Tarinan sankaritar Julia on palannut ulkomaan reissuilta takaisin Suomeen, päätynyt trendikkäästi vähemmän trendikkääseen tv-tuotantoyhtiöön töihin sekä kihlautunut komean perijän kanssa. Elämä on liian hyvää ollakseen totta, joten kaikki romahtaa niin kun vain odottaa saattaa. Tämän jälkeen tarina pääsee oikeastaan vauhtiin ja lukija huomaa olensa tutuilla ja tallotuilla, mutta ah niin miellyttävillä poluilla, mitä viihderomaaneihin tulee. Alun jälkeinen romahdus - murehdinta - uuden etsintä - itsensä ja rauhan löytäminen - ja toki myös mies siinä sivussa. Käänteitä on sopivasti ja vaikka en pystykään samaistumaan Julian laukkuhimoon tai muuhunkaan shoppailuterapiaan, oli nainen sen verran järjissään, että voisin sanoa Paloheimon onnistuneen kantamaan kortensa suomalaisen chic litin kekoon. Tämä oli positiivinen yllätys ja pisteet makeasta tyyliin sopivasta kannesta.


Laura Paloheimo: Klaukkala 2012

6.1.2014

Jo Nesbø: Suruton

Tänä vuonna blogissa tulee todennäköisesti olemaan Charlaine Harrisin sijaan tolkuton määrä Jo Nesboa. Olen nimittäin ottanut Holen ihan tosissaan käsittelyyn. En ole vuosiin lukenut dekkareita, mutta oli aika, jolloin luin hulluna Poirotteja ja ruotsalaista dekkaria Lisa Marklundista Sjöwahl & Wahlööseen. Pitää muutenkin syrjäyttää tuo tunnisteissa isoimpana komeileva Charlaine Harrisin nimi. Se kun mielestäni ei varsinaisesti kuvaa kahden erilaisen lukijan blogia kovinkaan hyvin. 
 
Mutta mitäs Holelle siis tänä vuonna kuuluu? Olen vasta neljännessä romaanissa, mutta  voisin tehdä itselleni toisenkin haasteen täksi vuodeksi. Luenpa kaikki tähän mennessä ilmestyneet Harry Hole-romaanit. Ne sopivat Rouva Blankan elämänmenoon tällä hetkellä. Ne ovat nopeasti luettavia, äärettömän viihdyttäviä, mutta eivät liian helppoja. Ne ovat nopeita välipaloja silloin, kun on aikaa vain yhdelle nopealle!
 
Suruttomassa Harry Hole selvittelee pankkiryöstöä, jonka yhteydessä nuori pankkivirkailija saa surmansa. Työparikseen Harry saa nuoren Beate Lonnin, jonka aivojen fusiform gyrus on epätavallisen kehittynyt. Tästä johtuu Beaten ilmiömäinen kyky muistaa jokaiset näkemänsä kasvot, mistä on tietysti hyötyä myös rikostutkinnassa. Ryöstön ja tapon lisäksi Harryn entinen tyttöystävä kuolee ja kuka onkaan uhrin viimeinen silminnäkijä. Tietysti Harry, joka tutkii tapausta salassa pyrkien samalla pitämään suhteensa uhriin omana tietonaan. Välillä Harry tietysti dokailee, mutta on se vaan kova jätkä ja selvittää taas kaiken.

Suruton jatkaa uusien rikosten selvittämisen yhteydessä myös laajempaa juonikuviota, jossa Harry etsii kollegansa murhaajaa sekä purkaa poliisin sisäistä korruptiota.


 Jo Nesbø: Suruton 2002

3.1.2014

Peter Høeg: Nainen ja apina

Hoegin tunnetuin teos on vuonna 1992 julkaistu Lumen taju, joka nousi maailmanlaajuiseksi best-selleriksi. Leffakin siitä on tehty. Itselleni Lumen taju jäi mieleen kiehtovana  tarinana, jossa oli äärimmäisen kiinnostava päähenkilö, huima Smilla. Muistelen myös etten tajunnut ihan kaikkea. No, sen lukemisesta on aikaa (nykyäänhän tajuan ihan kaiken..).
Anopin kirjahyllystä löytyi Nainen ja apina. Kah, kirjailijalla on siis muitakin teoksia! Wikipedian mukaan Hoeg on entisiltä ammateiltaan balettitanssija ja merimies. Mikä yhdistelmä, jännittävä tyyppi! Omalla tavallaan jännittävä on myös Nainen ja apina. Anoppi naureskeli ja sanoi kirjan olevan "aika erikoinen ja eroottinen..heh heh". Balettitanssijamerimieskirjalijan täytyy kirjoittaa erikoisesti ja eroottisesti - Pakko lukea, ajattelin ja taisin saada opuksen ikulainaaan.
Nainen ja apina on aivan erilainen kuin lumen taju. Tarina saa alkunsa siitä, kun yläluokkainen eläintarhan johtaja Adam Bowen saa haltuunsa salakuljetetun ihmisapinan. Apina ei ole mitään tunnettua lajia, ja Adam päättää otuksen avulla nousta vieläkin eteenpäin yhteiskunnallisessa asemassaan. Apinassa on alusta asti nähtävissä jotain äärimmäisen inhimillistä. Sen intensiivinen katse kiinnittää myös Adamin vaimon, Madeleinen huomion. Apina saa nimekseen Erasmus ja se on Madeleinelle, salaa alkoholisoituneelle passiiviselle edustusvaimolle herätys ympäröivään maailmaan. Madeleine päättää pelastaa Erasmuksen. Pian selviää, ettei Erasmus ole mikä tahansa apina, vaan se oppii puhumaan ja on muutenkin enemmän ihmisen kuin apinan kaltainen. Varsinkin lopussa on luvassa mielenkiintoisia käänteitä, mutta tsorry, joudutte lukemaan niistä itse!
Anoppi oli oikeassa. Kirja oli erikoinen ja tavallaan eroottinenkin. Tarina oli mielenkiintoinen ja teksti jollain tapaa aivan omanlaistaan.


Eräs mies sanoi minulle apinan symbolisoivan tarinassa miestä. Pöh. Erasmushan on mies, ei hänen tarvitse symbolisoida miestä. Sitä paitsi, Erasmushan on äärimmäisen älykkäs ja hyvätapainen. Sopinee kuvaamaan ehkä joitan miehiä...Miehet ottakaa tämä huumorilla, joohan!

p.s Rouva Blanka ottaa haasteen vastaan ja etsii käsiinsä Vuosisadan rakkaustarinan!


 Peter Høeg: Nainen ja apina 1996

1.1.2014

Alice Munro: Too Much Happiness

Blogin kommenttilootassa pyydettiin taannoin lukemaan nobelisti Alice Munron Hyvän naisen rakkaus. Kirjaniilo on kytännyt kirjaa kirjastosta ja kirjakaupasta, mutta joutunut pettymään joka kerta. Etsintä jatkuu, mutta ihan tyhjin käsin ei ole tarvinnut kirjakaupasta poistua..


Valitsin kirjakaupan Munro-valikoimasta Too Much Happiness -novellikokoelman lähinnä loistavan teosnimen perusteella. Se lupaa niin paljon! Kokoelmassa on 10 kertomusta, joita yhdistää ihmissuhteet ja jokin käänteen tekevä, elämän suunnan muuttava tapahtuma. Novelleissa on paljon syvyyttä ja ne vievät mukanaan. Itseäni ihastutti etenkin arjen, ihmismielen ja ihmissuhteiden tarkat ja aidot kuvaukset.

Alice Munro on Kirjaniilolle uusi tuttavuus, mutta tästä ensikosketuksesta innostuneena teenkin uuden vuoden lupauksen ja lupaan kahlata Munron tuotannon vuonna 2014 läpi. Saapi nähdä kuinka käy! :)

Samalla avauksella heitän pienen kotimaisen lukuhaasteen Rouva Blankalle! Valitsin neljä kotimaista klassikkoteosta, joita yhdistää romantiikka ja tietysti se, että kyseessä on laatulukemiset. Ei kiusata Blankaa enempää kuin yhdellä teoksella. Miltä kuulostaa, tartutko syöttiin?
- Juhani Aho: Juha
- Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
- Frans Emil Sillanpää: Elämä ja aurinko
- Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta

Alice Munro 2009: Too Much Happiness 
Teos on suomennettu nimellä Liian paljon onnea.