25.11.2013

Zeniä kehiin! Ja rakkautta kans!

Vuoden ensimmäinen self-help pyöri onnellisuuden ympärillä ja nyt pujahdetaan rakkauden lämpimään kainaloon. Vuoden toinen self-help tuo melkoisesti valoa marraskuuhun, ei voisi olla parempaa ajankohtaa mietiskellä rakkautta, rakkautta, rakkautta..


Sain Brenda Shoshannan Zen ja rakastumisen taito -kirjan ystävältä lahjaksi. Taisin ahmaista kirjan parissa päivässä, ei kovin zeniä, mutta harjoitus vasta tekee mestarin eikö! En malttanut edes edetä kronologisesti vaan poukkoilin holtittomasti sinne tänne. Epäzenmäisen selailun ja pläräilyn jälkeen maltoin kuitenkin aloittaa alusta ja nautiskella palan kerrallaan. Sillä tiellä olen edelleen.

Oman johdantonsa mukaan kirja esittelee lukijalle uusia tapoja käsitellä ihmissuhteisiin liittyviä yleisiä ongelmia. Näitä ovat mm. kyllästyminen, epävarmuus, pettymykset ja se kaikki muu ikävä mikä on tietysti kaikille tuttua. Kirjassa kerrotaan miten zenharjoituksissa ongelmia ryhdytään purkamaan ja annetaan konkrettisia vinkkejä zenmäiseen rakastamiseen. Kirjassa myös kerrotaan miten 38-vuotias pankkiiri Lisa tai viehättävä ja älykäs 30-vuotias Jennifer ovat zenharjoitusten avulla päässeet eroon joko kroonisesta täydellisen miehen metsästystarpeesta tai maanisesta poikaystävän vikojen etsimisestä. Okei, kärjistin hieman :)

Zen ja rakastumisen taito on mukavaa lueskeltavaa. Se ei tarjoa mitään lopullisia totuuksia, pikemminkin ohjailee zenkurssien pariin. Silti kirjaa lukiessa voi kohdata omia mörköjään ja opetella uutta näkökulmaa rakastumiseen ja rakastamiseen. Pienet ohjeet voivat paisua suuriksikin, jos niihin malttaa pysähtyä. Ehkä parhaimmillaan oma kainalo on tämän kirjan jälkeen vähän aikaisempaa lämpimämpi, avoimempi, rakastavampi ja vastaanottavaisempi.

Tarkastele sinulle läheistä ihmistä - ketä tahansa. Huomaa tavat, joilla työnnät häntä pois. Luovu niistä hetkiseksi. 

Brenda Shoshanna 2003: Zen ja rakastumisen taito (Zen and the Art of Falling in Love).

13.11.2013

Deborah Harkness: Lumottu

Olen  niin helppo. Riittää, kun kirjan takakannessa mainitaan sanat kielletty rakkaus, vampyyri, noita, historiantutkija, salaperäinen käsikirjoitus ja romantiikka niin pakkohan Blankan on päästävä lukemaan. Harmin paikka, että em. aiheita käsittelevät takakannen tekstit lupaavat yleensä mieluisan aihepiirin ja viihdyttävää tarinakerrontaa mutta sisällöltään kohtalaisen kökköä romantiikkaa ja aika huonon lopputuloksen. En tiedä mikä juuri tässä tökki, suomennos vai kehno alkuperäisteksti, mutta välillä tunsin yksinkertaisesti myötähäpeää. Tarkoitus ei ilmeisesti kuitenkaan ole tehdä harlekiini-sarjaan uutta tarinaa vaan jotain ihan muuta. Tässä ei kuitenkaan onnistuta, sillä harlekiinitasolle päästään ja siellä pysytään.

Tarinan ytimessä ovat tunnetun noitasuvun jälkeläinen ja historiantutkija Diana sekä perinnöllisystieteilijä Matthew Clairmont, joka puolestaan on 1500-vuotias vampyyri. Muita yliluonnollisia olentoja ovat demonit, jotka eivät ole pahoja, vaan olemukseltaan ennemminkin epätasapainoisia mutta luovia ja nerokkaita. Diana törmää alkemian tutkimuksessaan muinaiseen käsikirjoitukseen, mikä vetää puoleensa useita yliluonnollisia olentoja, myös Matthewin. Vampyyri päätyy kuitenkin suojelemaan Dianaa omiltaan ja samalla Dianan unohtamat noitavoimat alkavat vahvistua. Hiljalleen syttyvän rakkaustarinan lisäksi kirjassa väläytellään mielenkiintoisia historiallisia yksityiskohtia ja etenkin alkemia alkoi kiinnostaa. Olenkin tehnyt aiheesta jo vähän tutkimusta, mutta hankalaa, hankalaa on. Ehkei Blankasta tulekaan alkemistia...

Rouva Blankan oli vaikea ymmärtää 1500-vuotiasta vampyyria. Miten tämä jaksaa murehtia elämää, kun takana on niin monta vuotta ja nähtyä elämää? Luulisi vampyyrin tuolloin jo siirtyneen meditoimaan jonnekin vuorille. Käyhän Matthew-vampyyri joogaamassa, mutta se on ainoastaan hassua.

Kirja tuntui jäävän hassusti kesken. Lopussa oli aivan yhdentekevää kuvausta amerikalaisesta Halloweenin vietosta samalla kun valmistauduttiin tarinan kannalta merkittään toimintaan. En viitsi kertoa enempää, jos joku nyt kumminkin tämän haluaa lukea. Mietin onko tarinalle tehty jatkoa, mikä selittäisi keskeneräisyyden. Lähdin googlailemaan kirjailijaa ja kyseessähän on tottakai trilogia nimeltään All souls. Toinen osa Shadow of night on jo ilmestynyt ja kolmas on tuloillaan. Suomennettuna löytyy toistaiseksi vain ensimmäinen osa. Trilogian kakkonen sijoittuu menneisyyteen 1500-luvulle, mikä taas herätti Rouva Blankan kiinnostuksen. Aikaisemmassa postauksessani kysyin onko huono kirja ajanhukkaa, mutta näidenkin 600 sivun lukemiseen meni vain se pari päivää, joten voisihan tuon silmäillä läpi.

Piipahdin kirjastossa tänään ja siellä oli laitettu hauskalla tavalla esille kirjoja, joista on tehty tai ollaan tekemässä tv-sarjoja. Hienoa, että henkilökunta miettii erilaisia tapoja tuoda kirjoja lukijoiden eteen. Harvemmin sitä hyllyjen välissä kuhnaa ellei etsi jotain tiettyä. Itselleni ainakin mukaan tarttuu tavaraa joko palautetuista, uutuuksista tai muista vastaavalla tavalla esille laitetuista kirjoista. Mutta asiaahan aiheesta oli ihan oikeasti, nimittäin Diana Gabaldonin Muukainen (Outlander), josta olen kirjoittanut lyhyesti täällä, filmataan tv-sarjaksi Skotlannissa. Olen aika täpinöissäni, tämähän on todellinen mustwatch! Jamien hahmoon valitusta Sam Heughanista en ole innoissani, mutta toivottavasti kaveri osaa ottaa hahmon haltuun.  


Deborah Harkness: Lumottu 2012 (A discovery of witches 2011)

Aki Ollikainen: Nälkävuosi



Aki Ollikaisen viime vuonna julkaistu esikoisteos sai paljon julkisuutta ja se voitti Helsingin sanomien kirjallisuuspalkinnon. Perusteluissa kirjan todettiin olevan "tiivis, karu ja tarkasti aistivan ilmaisun kannattelema romaani ihmisistä, sellaisista kuin me". Nälkävuosi kertoo vuoden 1867 nälänhädästä, jolloin ihmisiä kuoli Suomessa ravinnon puutteeseen ja kylmyyteen. Kuolema korjasi luonnollisesti köyhempää väestöä porvarien istuskellessa takkatulen ääressä. Eivät nämä porvarit kuitenkaan täysin moraalittomia olleet. Nälänhätä ei luonnollisesti kuitenkaan kohdistunut varakkaisiin kaupunkilaisiin samalla tavalla kuin omavaraisiin maalaisiin.
 
Ollikainen kertoo kirjassaan molemmista osapuolista, mutta keskittyy kuitenkin Mataleenan perheeseen ja tämän epätoivoiseen matkaan pois kurjuudesta ja nälästä kohti hohdokasta Pietaria. Eteneminen on hidasta, liikkeellä on muita hädässä olevia. Toiset kääntävät selkänsä ja toiset jakavat viimeisenkin murusensa. Mietin miten itse toimisin vastaavanlaisessa tilanteessa. Haluaisin tietysti ajatella antavani omastani, mutta mitenköhän oma halu selviytyä vaikuttaisi? Entä jos pitäisi pitää huolta vaikka omien lasten selviytymisestä..?
 
Maalaileva teksti piirtää kuvaa loputtomasta lumentulosta sekä vierellä kulkevasta viikatemiehestä. Traagisuus on läsnä koko kirjan ajan, mutta lopussa toivo jää elämään. Kirja on lyhyt, vain 141 sivua. Sanoja ei tarvittu yhtään enempää. Suosittelen jo pelkästään kauniin kielen vuoksi, Ollikainen osaa kyllä kirjoittaa.
 
Tuo HS:n esikoiskirjailijalle myönnettävä palkinto jaetaan taas aivan näinä päivinä. Kymmenen finaaliin päässyttä kirjaa ovat Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky, Tua Harno: Ne jotka jäävät, Antti Heikkinen: Pihkatappi, Juhani Karila: Gorilla, Anne-Maria Latikka: Tuulensuoja ja muita novelleja, Auli Leskinen: Petojen aika, Niina Miettinen: Israel-tyttö, Maija Muinonen: Mustat paperit, Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori ja Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja. Katsotaan josko joku näistä eksyisi jossain vaiheessa Rouva Blankan tai Neiti Niilon  yöpöydän kirjapinoon. Vai mihin se Niilo kirjojaan pinoaa..?
 
 
Aki Ollikainen: Nälkävuosi 2012

11.11.2013

Margaret Stohl, Garcia Kami: Lumoava kirous


Lumoavasta kirouksesta on tehty saman niminen pääasissa nuorisolle suunnattu elokuva (Beautiful creatures), joka pyöri elokuvateattereissa viime keväänä. Elokuva ei kiinnostunut, mutta kirja kylläkin. Yleensähän kirjat ovat filmiversiointejaan parempia, mutta Lumotun kirouksen kohdalla saattaa olla  toisinkin. Jälkeenpäin ajatellen kirja oli suorastaan tylsä. Jostain muistan lukeneeni "laimeasta Twilight-toisinnosta".

Kirjan kertojahahmo on Etelä-Carolinassa pienessä tuppukylässä asuva nuori mies Ethan Wate, joka haaveilee maailmalle pääsystä, sillä hän kokee pienet piirit ahdistaviksi. Ahdistukseensa Ethan saa helpotusta, kun arvoituksellinen Lena Duchannes muuttaa paikkakunnalle kylähulluna pidetyn sukulaisensa Macon Ravenwoodin luo. Erikoista Lenassa ainakin alkuun on se, että Ethan on nähnyt Lenasta unia jo ennen tämän tapaamista. Lenan ja Ethanin kohtaamisessa on kohtalon tuntua ja yhdessä olollaan he uhmaavat ahdasmielistä kyläyhteisöä. Kyläläiset ovat kuitenkin pienin heidän murheistaan, sillä Lena on loihtija, joka 16-vuotis päivänään vedetään joko hyvien tai pahojen puolelle. Ethan ja Lena yrittävät yhdessä selvittää, miten Lena voisi välttää kohtalonsa, mutta kello tikittää ja päivät kuluvat vääjäämättä kohti Lenan syntymäpäivää.
 
Loihtija-sanan käyttö oli ihan uutta Rouva Blankalle tämän lajin kirjallisuudessa. Sanana se on ihan hyvä, mutta tekstissä se tökki koko ajan. En tiedä, olisiko pelkkä noita tai velho toiminut sitten paremmin. Hyvä tarina ei katso ikää, joten tämä sopinee oikeasti nuorille, sellaisille joilla ei ole muistissaan monta muuta parempaa yliluonnollisista voimista kertovaa tarinaa.

Lumoava kirous on Caster Chroniclesin aloitusosa. Joten ne, jotka tykkäsivät, saavat lisää tätä samaa huttua. Saapi nähdä saako elokuva jatkoa. Ei mitään hajua miten kävi lippuluukuilla. Siitähän tuo on kiinni.


 Margaret Stohl, Garcia Kami: Lumoava kirous 2013 (Beautiful creatures 2009)

9.11.2013

Charlaine Harris: Pedon veri

Kas kas, en ole Pedon verestä vielä kirjoittanutkaan. No, se että kirja on jäänyt unholaan ei ole mikään yllätys. Olin todella tympääntynyt tätä lukiessani. Sookie joutuu pulaan, vampyyri pelastaa hänet. Sookie sotketaan yliluonnollisten olentojen puuhiin mukaan (ai niin, hän on itsekin yliluonnollinen), hän joutuu pulaan, juo vampyyrin verta (vaihteeksi ..big deal), saa tietää olevansa Ericin kanssa naimisissa ja voi huoh. Sori en jaksa enää. Kaapista vampyyreiden esimerkkiä seuraten tulevat nyt muodonmuuttajat, josta seuraa hässäkkää. Samalla keijut, jotka eivät tule kaapista ajatuvat sotaan keskenään. Loppu on aika verinen ja ällöttävä. Niinkuin itse sarjakin, mutta ei ehkä niin itsetarkoituksellisesti. Tällainen vähä-älyinen kirjoitus nyt väsyneeltä.

Kiitos  Sookie, olit hetken ajan hauska ja viihdyttävä, mutta nyt tämä on ohi, For good.


Charlaine Harris: Pedon veri, 2012 (Dead and gone, 2009)

7.11.2013

Jo Nesbø: Punarinta

Harry Holekin on back. Ei, en ole edelleenkään rakastunut, mutta sanotaan nyt niin, että ollaan hyviä kavereita...
 
Se samainen ystäväni, joka alunperin Harrya Holea minulle suosittelikin, sanoi, että vasta kolmas, Harryn kotimaahan Norjaan sijoittuva kirja on oikeasti hyvä. Aikaisemmat kirjathan sijoittuivat Australiaan ja Bangkokiin. Mielestäni kolmonen oli aika lailla samanlainen kuin edeltäjänsäkin. Ovelia juonenkäänteitä, älykäs ja raamikas joskin alkoholiin satunnaisesti retkahtava poliisi, sekä sujuva teksti mikä pitää varmuudella hyppysissään. En siis saanut Punarinnan kohdalla mitään ahaa-elämystä. Jo Nesboa tosin kehutaan jatkuvasti Pohjoismaiden parhaimmaksi dekkaristiksi ja vailla sen suurempaa kokemusta muista genren edustajista, voisin mieltää kehujen pitävän paikkaansa.


Punarinnassa yhdistyy monta kerronnan tasoa. Alussa Harryn työnkuva muuttuu poliittisista syistä. Itsekin osaston vaihdosta ja ylennyksestään hämmentyneenä Harry törmää salakuljetettuun aseeseen, jonka tutkimus vie järjestäytyneen aseiden salakuljetuksen jäljille. Rinnatusten Harryn tutkimusten kanssa kulkee juonilinja toisen maailmansodan norjalaisista vapaaehtoisista SS-miehistä, jotka sodan jälkeen joutuivat tuomituiksi maanpettureina. Kun harvinaista asetta käytetään ensimmäisen kerran, saa Harry tukea tutkintaansa. Juonipunokset liittyvät lopussa yhteen sen verran ovelasti, että lukijan ajatuksen pitää pysyä koossa koko kirjan ajan. Muuten tipahtaa kärryiltä. En suosittele lukemaan iltaisin nukahtamispisteessa (niinku minä tietty tein)!
 
Harry tapaa myös naisen, jotenkin kuitenkin arvailen, että jonkin sortin tragedia tuosta kohtaamisesta vielä syntyy, mutta onpahan tarinan aineksia seuraavaan kirjaan. Ja on niitä muutenkin, sen verran synkäksi tuo loppu menee. Eikä kaikkia roistoja saada kiinni. Harryn paha poliisikollega Tom Waaler näyttää Rouva Blankan silmissä Jason Stathamilta, onko jollain muulla ollut samanlaisia mielleyhtymiä?

 Jo Nesbø on kirjoittamisen lisäksi rock-muusikko, lieneekö soittamisessa sitten yhtä hyvä kuin kirjoittamisessa...

Jo Nesbø: Punarinta 2005 (Rødstrupe 2000)

5.11.2013

Rain Mitchell: Tasapainoilua: Joogasalin naiset

Rain Mitchelliä kehuttiin jossain aikakausilehdessä, tiedättehän, sellaisella pienellä ajankohtaista-palstalla, josta saattaa saada hyviä vinkkejä uuteen musiikkiin, leffoihin ja kirjoihin. Joogasalin naiset oli lehden mukaan rento ja  viihteellinen tarina naisista, jotka harrastavat trendikkäästi joogaa ja ovat tietysti solmussa elämänsä kanssa. Jos Rakkautta borealis ei kesähormoneita heilutellut, niin Joogasalin naiset tekee sen saman syksylle. Ei paljoa pimeyttä kirkastanut, eikä harmautta värittänyt. Kirjoillahan on joskus sellainen vaikutus. Joidenkin kohdalla tuntee vain hukanneensa aikaa.

Lyhyesti siis:
1. Lee on joogakoulun opettaja, jonka mies pettää ja kähmii yhteisten bisnesten parissa.
2. Katherine on  joogakoulun hieroja, jota hiertää menneisyys huumeaddiktina.
3. Imani on keskenmenon kokenut näyttelijätär, joka ei pääse tragediastaan yli.
4. Stephanie on käsikirjoittaja, joka yrittää epätoivoisesti ja rahapulassa saada rahoittajan filmiprojektilleen.

Kaikkiin naisiin liittyy jollain tavalla myös paska mies. Sitten ystävystytään, joogataan ja selvitään. Sen pituinen se.
 
Kannessa on muuten jonkun joogagurun sitaatti: Tasapainoilua on uusi salainen paheeni, kunnon nauru tekee hyvää itse kullekin. Guru saa varmaan tuoton kirjasta, sillä ilman maksua tuskin kukaan haluaa vastaavaa kommenttiaan painetuksi tylsän ja nukuttavan kirjan kanteen.
 
Mitä mieltä muuten olet Neiti Niilo (ja tietysti muutkin lukijat!), onko huono kirja ajanhukkaa?


Rain Mitchell: Tasapainoilua: Joogasalin naiset, 2012 (Tales from the Yoga Studio, 2011)

3.11.2013

Margaret Atwood: MaddAddam

Kirjaniilo on kuukausitolkulla odottanut Margaret Atwoodin tulevaisuustrilogian kolmatta osaa. Nyt luku-urakka on ohi ja tuntuu haikealta. Haluan heti lisää! Atwood on ehdottomasti yksi lempikirjailijoistani ja varsinkin tekijän scifi- ja fantasiatuotanto kolisee.


MaddAddam on jatkoa kirjoille Oryx and Crake ja The Year of the Flood (Herran tarhurit). Kyseessä on loppuhuipentuma tapahtumien sarjalle, jossa nykymuotoinen ihmiskunta tuhoutuu ja laboratoriossa kehitelty uusi ihmislaji pääsee vapaaksi. Kehystarina olkoon tuo ja kiinnostavan teossarjasta tekee ihmiskohtalot, tulevaisuusskenarion etenemisvaiheet ja tietysti ne syyt siihen, miksi ihmiskunta tulee tuhota tai miksi se tuhoaa itse itsensä. Kirjojen henkilöhahmot ovat tuhon taustalla olevat ihmiset, tuhosta selvinneet ihmiset ja nuo hiotut, paremmat versiot meistä kuolevaisista.

Atwoodin kirjasarja maalaa siis kovin synkkiä pilviä taivaalle, kaikki tuntuu kuitenkin kovin todenmukaiselta. Kirjailija itse toteaa jo Oryx ja Craken jälkisanoissa, että kirjan kaikki tapahtumat ovat potentiaalisesti totta, eli voisivat siis tapahtua milloin vain. Teossarjan pointti myös on, että ahneus ja yhä epätasa-arvoisempi maailma ruokkii tuhon siemeniä ja ihmiskunta tuhoaa itse itsensä. Hurjaa on, mutta tällaisia kirjoja tarvitaan!

MaddAddam ei ole kuitenkaan pelkkää synkistelyä. Valoa pimeyteen tuovat suuresta tuhosta selvinneet ja toisensa löytäneet ihmiset, rakkauttakin on. Ei ole ollenkaan sanottua, ettäkö tämä sarja jäisi vain kolmeen osaan. Nähtäväksi jää!

Hieman lukukokemusta häiritsi se, että sarjan muiden teosten lukemisesta on jo vierähtänyt tovi. Joskus vetäisen kaikki kolme putkeen. Mutta seuraavaksi sukellan Donna Tarttin uusimpaan. Melkoinen tiiliskivi tuo The Goldfinch! Huh.

Atwoodilta voin suositella etenkin Nimeltään Grace -teosta. Syyskuussa julkaistua MaddAddamia ei ole vielä suomennettu.

Margaret Atwood 2013: MaddAddam.

1.11.2013

Kira Poutanen: Rakkautta borealis

Kesän kehnoimman tittelin saa Kira Poutasen Rakkautta borealis. Oikeasti tuntuu pahalta olla tykkäämättä kotimaisesta hömpästä, mutta tämä meni niin överiksi. Superhöttöhömppää, jonka tarkoitus on naurattaa, sillä päähenkilö Lara sählää ja toheloi ympäriinsä ja ymmärtää samalla kaiken melkon lailla väärin. Tuostahan niitä hassunkurisia tilanteina sitten syntyy. Mikäli joku on seurannut Rouva Blankan lukemistoa, voi päätellä, että hömppä on Rouvan mieleen. Toisaalta se on genre, joka harvemmiin onnistuu niin, että teksti on sopivan kevyttä, viihdyttävää ja samalla tarinaan ja henkilöön voi samaistua. Poutanen kirjoittaa kotisivuillaan komedian olevan haastava laji ja sitä se onkin. Huumorintajuthan ovat tunnetusti erilaisia. Myönnän kyllä olleeni Laran puolesta välillä niin nolostunut, että jouduin laskemaan kirjan joiksikin minuuteiksi alas ennen kuin pystyin jatkamaan!
 
Kirjassa Lara on sunnitellut häänsä jo valmiiksi ja odottaa enää ainostaan poikaystävänsä kosintaa. Sitä ei tunnu tulevan, vaikka Lara järjestää romanttisen matkan Lappiin ja lopulta Lara löytää itsensä itse joulupukin sylistä, hups heijaa!

Rakkautta Borealis on Ranskassa asuvan kirjailija Kira Poutasen seitsemäs romaani ja neljäs, jossa Lara seikkailee. Sarjan nimi on muuten Rakkautta, minkä voi päätellä aiemmistakin kirjoista (Rakkautta au lait, Rakkautta al dente ja Rakkautta on the rocks). Aikaisempiin en ole tutustunut. Kyseessä ilmeisesti kuitenkin ihan osaava kirjoittaja sillä Poutasen esikoisromaani, vuonna 2001 ilmestynyt Ihana meri voitti Junior Finlandin.



Kira Poutanen: Rakkautta borealis (2012)