29.11.2012

Kun yksi asia johtaa toiseen..

Kirjaston uutuushyllystä taas päivää!

Tällä kertaa luvussa oli brittiläisen Will Wilesin esikoisteos Puulattian kunnossapito. Kirjan päähenkilö on vähän ressukkamainen freelance-kirjoittaja, joka lähtee toiselle puolelle Eurooppaa kissa- ja talovahdiksi. Kyseesä on päähenkilön vanhan opiskelukaverin, pedantin Oskarin koti ja kaksi kissaa.

Teoksen nimessä mainitut puulattiat liittyvät Oskarin luonteenpiirteeseen, ylisiisteyteen. Hän vannottaa vahtiaan sotkemasta arvokkaita puulattioitaan, mutta senhän tietää miten siinä käy. Lattian sotkemiseen liittyy monta yksityiskohtaa ja vauhdikastakin tapahtumasarjaa. Sotkemisen (lähinnä punaviinillä, kissavahti on juopotteluun taipuvainen) ohessa kirjassa selvitellään kahden erilaisen ihmisen ystävyyssuhteen jännitteitä.

Kiinnostava, koukuttava, vähän kiero!

Will Wiles 2012: Puulattian kunnossapito. (Care of Wooden Floors)  

26.11.2012

Ei mikään hattara

Mikäköhän siinäkin on, että Kirjaniilo osaa valita yöpöydälleen vain ahdistavaa kotimaista kaunoa!? Kenties noissa avautuu sitten niin kiehtovia näkökulmia todellisuuteen, etten osaa pitää näppejäni erossa. Markus Nummen Karkkipäivä edustaa juurikin näitä Kirjaniilon suosikkeja, sisältäen tarkkaa yhteiskunnan epäkohtien havainnointia ja raadollistakin, realistista kerrontaa.

Karkkipäivä on ollut yöpöydälläni ennenkin, mutta olen turhautuneena vienyt sen takaisin kirjastoon. Paljastettakoon turhautumisen johtuneen siitä, etten jaksanut katsoa ensimmäistä sivua pidemmälle! En siis pidä kirjan aloituksesta ja siihen lukeminen viimeksi stoppasi. Käsittämätöntä, mutta onnekseni annoin tälle uuden mahdollisuuden. Tosin johtuen tällä kertaa siitä, että pääsen lähitulevaisuudessa näkemään kirjasta teatterisovituksen.

Karkkipäivä on kertomus Tomista. Tomi on lapsi ja hänen päänsisäinen puheensa on syy siihen, miksi tuo kirjan alku viimeksi niin ärsytti. Nyt ei edes ärsyttänyt, kuten ei mikään mukaan tässä hienossa kirjassa. Sillä hieno Karkkipäivä totisesti on. Ja ahdistavakin ihan oikeutuksella, kirjan aihe kun käsittelee lastensuojelun kysymyksiä. Tomilla ei siis mene ihan mallikkaasti, mutta urheutta hänestä löytyy ja sen kuvaaminen on riipaisevan koskettavaa. Kirja kertoo myös niistä rikkinäisistä aikuisista, joiden vuoksi Tomi ja muut lapset joutuvat lastensuojelun asiakkaiksi. Voi itku.

Olen lukenut Markus Nummelta myös vuonna 2004 ilmestyneen Kiinalainen puutarha -teoksen. Älyttömän hieno kirja!

Markus Nummi 2010: Karkkipäivä   

21.11.2012

Léon sydän Louise

Olen vähän ahdistunut kotimaisesta nykykirjallisuudesta. Vaikuttaa siltä, että nyt kirjoitetaan paljon yksilön hajoamistarinoita ja muuta vastaavaa synkistelyä. Kirjastossa viimeksi vieraillessani päätin siis lainata jotain kivaa, kevyttä, kepeää! Ahdistukseen lääkkeeksi jotakin ranskalaista!

Hyllystä lähti kuin tilauksesta mukaan aivan ihastuttava Léon ja Louise. Kyseessä on itselleni ihan uusi tuttavuus, sveitsiläis-ranskalainen Alex Capus. Itse kirja on todella herttainen ja lämminhenkinen tarina kahdesta nuoresta, jotka kohtaavat Ranskan rantakaupungissa ensimmäisen maailmansodan hetkinä.

Léonin ja Louisen ystävyys ja rakkaus joutuu sodan myötä melkoiselle koetukselle, mutta kestää läpi koko elämän. Mukana kuvioissa ovat sodan lisäksi sellaiset toverit kuin kohtalo, rakkaus ja toivo. Ja huom! Kaikista erillään eletyistä vuosista ja elämän suuren rakkauden kadottamisesta huolimatta kirjassa ei ollut hitustakaan Ahdistusta, Synkistelyä ja Epätoivoa!

Ihana, onnellinen kirja.

Alex Capus 2012 (suom.): Léon ja Louise. (Léon und Louise 2011)
-> Kyllä, Ranskassa syntynyt Capus kirjoittaa saksaksi.


19.11.2012

Ihana kamala Itkonen?

Kirjaniilolla on Juha Itkoseen vähän ristiriitainen suhde. Olen ilolla lukenut Myöhempien aikojen pyhiä (2003) ja Anna minun rakastaa enemmän (2005) -teokset. Pidin molemmista paljon. Itkoselta on luettuna myös Kohti (2007) ja silti jossakin takaraivossa tikittää pieni epäilys. Luulen, että tämä pieni epäilys johtuu Itkosen mummomaineesta. Mielikuva Itkosesta on sellainen suloinen ja mukava, keski-ikäisiä naisia ihastuttava ihannevävy kuva. Sopii kysyä, että voiko tuollainen kirjailijan julkinen kuva haitata lukukokemusta? No voihan se, joskus olisi parempi kun ei tietäisi kirjailijasta mitään ja voisi vaan keskittyä kirjaan ja lukemiseen..

No näistä painajaismaisista pörröpoika-mielikuvista huolimatta jatkan Itkosen tuotannon seuraamista. Uusinta en ole (vielä) lukenut, mutta sitä ennen vuorossa oli vuonna 2010 julkaistu Seitsemäntoista. Kirja jatkaa Itkosen hyvien teosten sarjaa ja nivoo jälleen yhteen erilaisia ihmiskohtaloita ja monenlaisen elämässä hiihtäjän tarinan. Teosniemen mukaan yksi päähenkilöistä on seitsemäntoista vuotias Henkka, joka ottaa ensituntumaa "aikuisten elämään". Itkosella on hieno kyky kertoa yhteiskunta ja ihmiset ja kirjallisuus(!) läpinäkyviksi, hän osaa kertoa tarinoita Suomesta. Kuulostaa pöljältä, mutta siinä on suuruuden siemen.

Kirjan toisinaan hämmentäväkin rakenne tihenee ja kasvaa loppua kohden ja tarinat joko sotkeutuvat entisestään tai saavat kaikki loogisen päätöksensä. Tämä taitaa jäädä lukijan tulkittavaksi.. Pörröpoika tai ei - Itkosen lukemista aion jatkaa.

Juha Itkonen 2010: Seitsemäntoista  

16.11.2012

Nälkäpeli-trilogia


Sarja oli kokonaisuudessaan juuri niin koukuttava, kuin mitä on hehkutettukin. Kaksi ensimmäistä kirjaa Nälkäpeli ja Vihan liekit seuraavat aika pitkälti samaa kaavaa, ensin kerrotaan taustoja, sitten valmistaudutaan peliä varten ja sitten pelataan. Viimeinen osa (Matkijanärhi) keskittyy muuhunkin kuin peliin, mutta päästään siinäkin taistelemaan ja välttelemään ansoja. Osa taisteluista on varsin vastenmielisiä ja pääpahiksesta on tehty suorastaan kuvottava.
Pidän Katnissin henkilöhahmosta. Hän on oppinut selviytymään, koska on ollut pakko. Hän on kekseliäs, hyvähermoinen, mutta inhimillinen.  Toinen henkilö, joka Katnissin lisäksi nostetaan selkeästi esille, on hänen kanssakilpailijansa Peeta. Mielenkiintoisinta kirjassa on sotien ja luonnonmullistusten jälkeinen yhteiskunta. Capitol on 11 muun vyöhykkeen keskus, jossa asuvat jäljelle jääneen ihmiskunnan hyväosaiset, varakkaat ja hemmotellut jäsenet. Muut vyöhykkeet ovat olemassa lähinnä Capitolin elämäntavan ylläpitoa varten. Tarpeeksi suurta määrtä kurjuutta seuraa tietysti aina kapina ja niin myös Panemissa. Katniss joutuu vedetyksi mukaan ja se on varsinkin kolmannen kirjan olennainen teema.
Periaatteessa selkeä nuortenkirja, mutta putoaa mulle ihan täysin.

Suzanne Collins 2008-2010: Nälkäpeli (The hunger games), Vihan liekit (Catching Fire), Matkijanärhi (Mockingjay)

Finlandia-ehdokas

Heti kun luin ensimmäisen arvostelun Heidi Köngäksen uusimmasta, tiesin että se on pakko saada käsiin. Dora, Dora kertoo vuoden 1943-44 vaihteesta, jolloin Saksan silloinen varusteluministeri saapuu Suomen Lappiin tarkastamaan nikkelikaivoksen toimintaa. Paine asemäärien kasvattamiseen on suuri, vaikka Stalingradin valloitus on jo hävitty. Kirjassa on neljä kertojaa: varusteluministeri Albert Speer, tämän sihteeri Annemarie, viihdykkeeksi Saksasta mukaan otettu taikuri sekä suomalainen tulkki. Kertojien mukana edetään yhä lähemmäs jäämeren rantaa ja kuin huomaamattaan jännitys kasvaa kauhistuttavaan kliimaksiinsa asti. Kertojaäänet muotoutuvat pikkuhiljaa yhä kiinnostavammiksi ja ne paljastivat itsestään ja ihmisluonnosta jokaisessa luvussa jotain lisää. Speer pyörittelee pakkomielteisesti mielessään suhdetta Hitleriin ja muillakin samat ajatukset toistuvat niin kuin ne ihmismielessä tapaavat tehdä. Asioiden toistaminen ei suinkaan ole häiritsevää vaan kertoo siitä miten ajatuksemme kiertävät jatkuvaa kehää.
Ehdokkuus on muuten ansaittu. Dora, Dora teki vaikutuksen
Heidi Köngäs: Dora, Dora

15.11.2012

Luonto, luonnollisempi, luonnottomin



Reidar Palmgren kirjoittaa ihmeellisen, ihanan runollista tekstiä! Tänä vuonna ilmestynyt Sudenmarja lähti kirjastosta mukaan vähän epäröiden, koska viime kosketukseni Palmgreniin ei mennyt ihan putkeen. Vuonna 2001 julkaistu Jalat edellä lojui yöpöydälläni noin vuosi sitten, enkä saanut sitä luetuksi millään. Kirja on saanut kehuja, palkintojakin, mutta itselleni se oli kuin suokävelyä - enkä päässyt eteen en taakse. Noh, kenties nyt Sudenmarjan jälkeen uskallan tarttua siihen uudella tarmolla..

Takaisin Sudenmarjaan siis! Teoksen tarina yhdistelee ja niputtaa monta erillistä kertomusta, mutta tarinan ytimessä on kaupungin puistoyksikössä työskentelevä Tuula. Tuula on vähän outolintu ja luonnonlapsi, kotonaan kasvien ja eläinten maailmassa ja vieras ihmisten keskellä. Tuulalla on erikoisia suhteita miehiin (tässä kyllä näkyy mieskirjailijan vaikutus, onpas tökerö kommentti, mutta sanotaan nyt näin kun kerran näin ajattelen) ja miesten ohella myös eläimiin..

Tarina saattaa loppua kohden mennä hieman överiksi, mutta teoksen kieli ja kuvaileva tyyli on todella hurmaava. Hieno kirja, olisin itse laittanut Finlandia-ehdokkaiden loppulistalle. Mutta mitä sekään palkinto taas mistään kertoo - kerran kymmenessä vuodessa valitaan jättipotti ja muut menee reippaasti ohi, sivuun, yli, ali..
En ole muuten ainuttakaan tämän vuoden ehdokasta lukenut! Kuinka on rouva Blankan laita?

Reidar Palmgren 2012: Sudenmarja

10.11.2012

Koukuttava Kata

Kata Kärkkäinen on mainettaan suurempi, vai pitäisikö muuten puhua Katariina Sourista. Kahdeksas huone on julkaistu kuitenkin Kata Kärkkäisen aikana, niin puhutaan nyt Kärkkäisestä. Sama nimiongelma toistuu muuten Anja Kauranen/Snellmanin kohdalla.

Mutta asiaan: Kahdeksas huone on historiallinen romaani ja viihdyttävä sellainen, ja kuten otsikossakin väitetään - koukuttava. Kirjan rakenne on erityisen onnistunut, se yhdistää nokkelasti astrologian, suomalaisen (kulttuuri)historian ja päähenkilön tarinan. Uskoisin, että rouva Blankakin viihtyisi tämän kertomuksen parissa! Mainittakoon myös, että teoksen tarina perustuu ainakin osittain todellisiin historiankiemuroihin ja henkilöihin ja kirjan yksi tapahtumapaikka on sekin oikea, historiaahenkivä taiteilijakoto. Kiehtovaa!

Tämä teos ei ole tyttöhömppää, mutta tuo historiallisen romaanin genre sai Kirjaniilon pohtimaan, että mikä lopulta onkaan tyttöhömpän, viihdekirjallisuuden ja esimerkiksi historiallisen romaanin ero. Kaikkien parissahan nimenomaan viihdytään ja kaikissa aika usein toteutuu myös jonkinlainen romanssi tmv.. No eipä kaikkea tarvitse määrittää ja lokeroida, mutta pohdiskellahan aina saa..

Katariina Sourilta on muuten kuluvana vuonna ilmestynyt kirja nimeltä Polku. Lukulistalle ehkä..
Aikaisemmin olen lukenut luullakseni vuonna 2006 julkaistun Jumalasta seuraavan. En ole kyllä ihan varma. Ja palatakseni kirjoitukseni ensimmäiseen lauseeseen, on Kata mielestäni mainettaan parempi myös siksi, että olen joskus törmännyt häneen kuvataiteilijana ja ollut ihan ihastunut.

Kata Kärkkäinen 2008: Kahdeksas huone.

8.11.2012

Juna kulkee läpi Siperian

Tätä kirjaa on luettu pitkään ja hartaasti. Yleensä hotkaisen lukemiseni hetkessä, mutta tämän tekstin kanssa se ei onnistunut.  Vaikka eteneminen oli hidasta, en halunnut menettää sanaakaan.  Liksomilla on, kuten kirjan muissakin arvosteluissa on sanottu, loistava kyky avata Neuvostoliiton ristiriitainen, salaperäinen ja kummallisen surkuhupaisana näyttäytyvä olemus. Joistakin kielikuvista tuli sellainen olo, että niitä on mietitty ehkä liiankin kanssa. Toisaalta ehkä tarkoitus on saada lukija miettimään millaisia ovat esim. kuivat tähdet…pääasiassa maan, ihmisten, maiseman ja tunnelman kuvaus on mahtavaa.
Huomasin miten tietämätön olenkaan venäläisestä kulttuurista. Lukuisat nimet, joita kirjassa vilisi olivat täysin tuntemattomia. Mietin miksi Suomen kulttuurigenre on niin länsipainottunut, kun naapurissamme on vaikka mitä kaikkea!
Venäjän kartta olisi muuten ollut oivallinen lisä lukukokemuksen rinnalle. Kokonaisuudessaan rouva Blankalle raskas mutta antoisa lukupaketti.
Rosa Liksom 2011: Hytti nro kuusi

5.11.2012

Ahdistus maximus

Olipa puuduttava lukukokemus! Mietin useamman kertaa, että jätän Venla Hiidensalon Mediahuoran kesken, mutta sitkeästi tarvoin loppuun saakka. Olin alusta saakka hieman ahdistunut ja ärsyyntynyt sekä kirjan tyylistä että sisällöstä. Ahdistus jatkui viime sivuille ja oikeastaan lukemisen myötä vain kasvoi kasvamistaan.

Mediahuora kertoo free-toimittajasta, joka kirjoittaa Lehdelle lähinnä tirkistelynmakuisia roskajuttuja. Juttujen todenperäisyyden vääristyessä ja toimeksiantojen ikävöityessä myös toimittajan oma elämä menee entistä pahempaan sotkuun. Toimittaja jää median jalkoihin ja tekee mitä tahansa ostetun jutun eteen, eli teosnimen mukaan myy itsensäkin.

No mikä sitten ahdistaa ja ärsyttää? Ensinnäkin jokaisen kappaleen aloittaa facebook-viittaus, jotka huvittavaa kyllä ovat jo tyyliltään muuttuneet vanhentuneiksi. Toiseksi kirjassa mättää sen itseään toistava rakenne, tarina junnaa paikoillaan eikä etene ja jos etenee, niin etanan askelin. Sisällössä ärsyttää mediamaailman kovuuden, pahuuden ja välinpitämättömyyden vääristely. Ymmärrän kyllä, että kyseessä on kenties musta huumori, mutta tietynlainen uskottavuus ei olisi pahitteeksi.

Venla Hiidensalo 2012: Mediahuora

1.11.2012

Chik lit ei ole pelkkää hömppää

Onpa ikävä kansi
Neiti Niilo mainitsi edellisessä kirjoituksessaan Jane Greenin Bookends:in yhdeksi suosikkihömppäkirjakseen. En tiedä miksi näitä kirjoja kutsutaan suomeksi hömpäksi. Hömppä-sanalla on höttöinen kaiku. Ikään kuin kevyt ja viihdyttävä kirja ei voisi olla hyvä tai edes vakavasti otettava. Pöh sanon minä ja haastan Niilo Neidin miettimään uutta ja parempaa suomennosta.
Kirja kertoo toki rakkaudesta ja sen oikean löytämisestä, mutta ennen kaikkea ystävyydestä ja kolmikymppisen sinkkunaisen elämästä kokonaisuudessaan. Chick litin päähenkilöt ovat oman kokemukseni mukaan aina sopivan epätäydellisiä, jotta lukija voi samaistua heihin. Useimmiten he taistelevat ylimääräisten kilojen kanssa eivätkä voi vastustaa herkkuja. Ja okei myönnän, tunnen heti yhteenkuuluvaisuutta. Lopulta he löytävät tietysti Iiiiihanan miehen ja saavat Rouva Blankankin haaveilemaan valkoisella ratsullaan saapuvasta prinssistä.
p.s Olen päässyt Liksomin kanssa jo yli puolenvälin, kyllä tästä luku-urakasta valmista tulee!

Jane Green 2002 : Kirjaflirttiä ( Bookends)

Enkelisaagan kolmas osa

Sain vihdoinkin luettua Becca Fitzpatrickin Enkelisaagan kolmannen osan. Kirjat ovat ilmeisestikin olleet kuumaa tavaraa, sillä lähikirjastossani ne ovat jatkuvasti lainassa.
Saaga kertoo kiltistä koulutytöstä Norasta ja langenneesta enkelistä Patchistä. Tavallinen tyttö ja yliluonnollinen poika, kuulostaako kenties jo liiankin tutulta? No, tämä myy tällä hetkellä, jopa niinkin paljon, että olen oikein metsästänyt tätä kolmatta osaa. Kauhusaagaksi tätä on jossain kuvattu, mikä ei mielestäni pidä lainkaan paikkaansa. Nora ja Patch tuovat kuitenkin mieleeni Bellan ja Edwardin.  Ainoastaan kolmiodraama puuttuu.  Patch on kuten Edward, hieman paha, mutta kuitenkin aivan liian upea ollakseen uskottava edes tässä genressä. Päähenkilöiden ajattelun loogisuus ei aivan seuraa juonen käänteitä ja Noran jokaisessa osassa Patchia kohtaan heräämä epäilys tuntuu pakotetulta. Saagassa juonen punaisena lankana kulkee langenneiden enkeleiden ja nefilien yhä kiristyvät välit sekä Noran ja Patchin välinen jännitys. Ja taas saadaan jännittää pääsevätkö ne petiin asti viimeisessä osassa. Tässäkin mielessä kirja muistuttaa Twilightia.
Sarjan viimeinen osa Finale on juuri julkaistu ainakin jenkeissä. Nykyään kirjoistakin tehdään muuten trailereita. Finalen traileri löytyy täältä.

Becca Fitzpatrick 2011: Hiljaisuus, (Silence, The hush, hush saga)