10.10.2012

Olen Louhi, mahtava taika ja arvoitus.

Kirja tarttui kuin sattumalta käteeni kirjaston uutuushyllyltä. Ensin kutsui päällikuva, sitten takakannen teksti.  En arvannut millaiseen moderniin sanojen sampoon pääsinkään käsiksi. En arvannut koskeneeni kiehtovien kirjainten muodostamaan myyttiseen Sariolaan.  Muinaiseen maahan, Kalevalasta pohjoiseen, Louhen valtakuntaan, jossa menneitten aikojen naiset ovat valtiaita, kulkevat avaimet vöillään ja antavat orjille leipää.
Romaanissa ollaan yhtä aikaa dementiakodin käytävillä ja Sariolan myyttisissä maisemissa. Kaiken keskushahmona on mahtava Louhi, jonka ainutlaatuisten sanojen merkityksen vain toinen sanojen taitaja voi ymmärtää. Toisaalta Louhi näyttäytyy vahvana emona ja maittensa puolustajana, toisaalta hän on vain vanhus, joka on kadottanut nykyhetken.
Kaikkeen tähän taipuu mukaan Ilkka, tyttären mies, joka tuo kettukarkkeja mukanaan vierailuillaan vanhainkodissa, sekä Pertti, joka kirjoittaa kirjaa Louhen mahtavilla sanoilla. Ilkka, valkotakki ja muut hoitajat tuovat hetkittäin nykymaailman tekstiin ja Louhenkin tajuntaan. Kunnes  se taas vaipuu takaisin Sariolaan, menneisyyden muisteluun.
Vilen tuntuu päässeen käsittämättömällä tavalla dementoituneen vanhainkodin asukkaan pään sisään.  Näen elävästi silmieni edessä vanhuksen, joka muiden silmissä on täysin ulkona siitä mitä ympärillä tapahtuu, mutta hänen sisällään liikkuu paljonkin.  Louhen tarina on moderni muotoelma meille kaikille tutuista kalevalan tarinoista, pohjolan emännän näkökulmasta kerrottuna.
Louhen kieli on täynnä maagista voimaa: :
 ”Sanani kietovat vaskitsan hännän kaulalle käädyksi, lauluni puristaa tuulen keuhkoista. Niin kaunista. Väinämöinen soittaa edelleen. Ei jäänyt tyhjin käsin, vaikka varastimme hauenluisen häneltä. Tekee uuden koivupuusta, kielet neitsyen hiuksista. Hirvet nousevat kankaille, kärppä kääntelee päätään. Minä hukun kuin kivi lampeen.”
Lopussa lukijan eteen tuotiin vielä itsestäänselvyyksiä, jotka olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta. Toki nykymaailman ja Myyttisen maailman ero oli tehtävä selkeäksi, mutta silti. Jotenkin se söi Louhen sisäisen maailman mahtia, vaikka kuolema lähestyikin. Ja vei pois lukijalta sen ilon, että tiesi itsekin koko ajan mistä oli kyse.
Pohjan akka on Seija Vilénin toinen romaani. Ensimmäinen, Mangopuun alla ilmestyi Avain kustantamolta vuonna 2010. Tähän aion tarttua seuraavaksi. Ja todennäköisesti kaikkeen muuhunkin mitä Vilén vielä keksii kirjoittaa.

Seija Vilén 2012: Pohjan akka

1 kommentti:

  1. No tämähän kuulostaa kiinnostavalta! Taidan kirjata omaan lukulistaani. Sopii muuten hyvin tähän suomalaisen kirjallisuuden päivään tämä Louhen tarinointi ;)

    VastaaPoista