27.9.2012

Kevyttä ja kivaa = Plaah?

Kirjastosta lähtee joskus matkaan vähän epäilyttäviä kirjoja! Tällä kertaa epäilystä aiheutti David Nichollsin Kaikki peliin. Takakannessa taisi kiinnostaa maininta kirjallisuudenopiskelijasta.. Luin loppuun, vaikka vähän välillä epäröin. Toisaalta tarina kulki niin jouhevasti, ettei tämän lukeminen ollut ollenkaan tuskaa.

Kyseessä on siis tuoreen kirjallisuudenopiskelijan perinteistä sekoilua tyttöjen ja alkoholin ja ystävien kesken - unohtamatta kipuilua opintojen suorittamisen osalta. Pääosassa on myös ns. yliopistovisa, johon kyseinen opiskelijanuorukainen osallistuu ja jossa yliopiston nelihenkinen joukkue yrittää pärjätä muiden yliopistojen joukkueita vastaan.

Nuorten miesten kasvutarinoissa toistuvat aina samat aiheet ja jostakin kumman syystä jaksan niitä lukea. Ehkä ei parane pahemmin analysoida omien intressieni syitä, mitä mahtaisikaan pinnan alta löytyä! No aihepiiri kyllä pahasti liittyy erääseen opiskeluaikaiseen kirjoitustyöhöni, mutta selittelyt sikseen.. Luulisi muuten, että naisopiskelijoitakin alkaisi näissä tarinoissa vähitellen näkyä, mutta harvemmin tulee vastaan.

Tästä on tehty myös elokuva, suomeksi Heikoin lenkki. Mutta se siitä.

David Nicholls 2003: Kaikki peliin (Starter for ten)

26.9.2012

Dystopian sata laulua


Rajalla on jatko-osa vuonna 2010 ilmestyneelle Tarkoitettu-kirjalle, jossa tutustutaan Cassia-nimiseen tyttöön, joka elää tarkoin rajatussa ja valvotussa Yhteiskunnassa.  Cassian tuntemassa maailmassa taidekin on valjastettu. Kansalaisilla on mahdollisuus nauttia ainoastaan sadasta maalauksesta, sadasta runosta, sadasta laulusta jne. Kaikki muu on pyyhkäisty pois, tosin Yhteiskunnassa käydään salaista kauppaa runoilla ja tarinoilla. Taiteen lisäksi muutkin asiat, kuten unien näkeminen ja parinmuodostus ovat säädeltyjä. Nukkuminen tapahtuu piuhat päässä ja toisilleen sopivat tyttö ja poika määrätään pariksi ylhäältä käsin, eikä tästä ole poikkeamista. Cassian kohdalla tapahtuu kuitenkin virhe. Se tapahtuu itse asiassa jo sarjan avaavassa Tarkoitetussa, jossa tytön pariksi määrätään vahingossa Ky. Poika, jolla on alhainen luokitus ja joka on alun perin kotoisin ulkoprovinssista. Cassia ja Ky kuitenkin  näkevät toisensa uudella tavalla, tavalla josta ei ole paluuta vaikka virhe korjataankin ja Cassi saa parikseen parhaan ystävänsä Xanderin.
Toisessa osassa Cassia on hankkiutunut töihin määrittelemättömään ulkoprovinssiin, löytääkseen rajamaille karkoitetun Kyn. Ky on luokiteltu vialliseksi ja hänet on jätetty syötiksi Viholliselle, josta ei tässä kohtaa vielä paljasteta enempää, jos myöhemminkään. Ky ja cassia löytävät toisensa, mutta löytävätkö he vallankumouksen, kapinan, ja luotsin josta Alfred Tennysonin runo kertoo:                                                                                           
Sillä vaikka ajan, paikan taa
vie minut virran syli,
kenties luotsin nähdä saa
se, ken kulkee särkän yli.
  
Kauhistus olisi yhteiskunta, joka määräisi näin tarkasti tekemisiäni.  Taidan tosin olla nyt jo kohtalaisen  vainoharhainen nyky-yhteiskuntamme kontrollista. Passiakin varten tarvitaan sormenjäljet!!! Cassian elämän yhteiskunnassa katoaminen on mahdollista, onko meidän? Kummassa onkaan kovempi kontrolli? Tämä romaani tuskin pääsisi sadan luettavan listaan, mutta onneksi meillä on valinnan varaa. Ei juoneltaan mikään ihmeellinen teos, mutta säädelty dystopia kiehtoi sen verran, että enköhän tartu vielä kolmanteenkin. Toivottavasti anarkia pääsee siinä valloilleen!
Ally Condie 2011: Rajalla (Crossed)

25.9.2012

Matkalukemisena Vimmaa

Viikonlopun lomareissuun valikoitui matkakirjaksi Tuomas Vimman Raksa. Olen lukenut Vimman aikaisemmat kolme kirjaa, eikä tähän uusimpaan ollut mitään kynnystä tarttua - vaikken olekaan ihan varma että pidänkö Vimman tyylistä vai inhoanko sitä :) Ehkä juuri tästä viha-rakkaussuhteesta johtuen oli vähällä ettei matkakirja huvennut ennen matkaa! Yli puolet oli jo kotoa lähtiessä luettu, mutta loput riitti ihan hyvin kotimatkalle saakka. Tosin hädissäni ostin lentokentältä yhden varakirjan :)

Raksa on tarina helsinkiläisestä Samista ja hänen nousujohteisesta urastaan arvostetussa ja poikkeuksellisen rehdissä rakennusfirmassa. Oli kiinnostavaa paneutua raksamaailmaan fiktiivisen tarinan myötä, raksajutut ei muuten oikein jaksa kiinnostaa.. Kirjan juoni on vähintäänkin vauhdikas ja tarina on aika suoraviivainen ja helppo. Siis ihan mainio matkakirja! Jos vaan jaksaa Vimman omintakeista tyyliä. Juuri tyylistä syntyy oma ärsytykseni ja ihastukseni Vimman teoksia kohtaan. Kikkaileva ja puhekielinen kirjoitustyyli luonnollisesti ärsyttää, sen on pakko ärsyttää kaikkia, olen ihan varma. Ja samalla se ihastuttaa, se on jotenkin niin törkeää ja liioiteltua ja snobbailevaa ja sitä myötä myös viihdyttävää.

Tuomas Vimma 2011: Raksa.

"Kirjallinen helmi syntyy myyteistä ja naiseudesta ..."


Blogimme toinen lukija Neiti Niilo bongasi Jenny Kangasvuon Sudenveren Hesarin kirja-arvosteluista ja onnekkaasti muistutti sen olemassaolosta. Myöhemmin näin arvostelun myös Turun sanomissa, mutta jätin sen lukematta. En halunnut minkäänlaisen ennakko-odotuksen valtaavan mieltäni.
Jäin välittömästi kirjan koukkuun. En osaa varsinaisesti edes analysoida mikä tuo koukuttava tekijä oli. Kirjassa on kolme kertojaa ja luvut vaihtelevat kertojaäänen mukaan. Jokainen näistä äänistä on mielenkiintoinen persoona. Martta, vironsusien ihmishahmoisena laumanjohtajana ajattelee ja toimii aina lauman parhaaksi. Varga, kokonainen susi ja ihminen on kokenut tämän ahdistavaksi ja jättänyt laumansa sekä suden hahmonsa. Marraskuu, Vargan kumppani palvoo kuuta ja yrittää ymmärtää etäistä Vargaa. Tapahtumavyyhti alkaa, kun vargan ovelle ilmestyy poika, suden ja ihmisen välimuotona elävä epämuotoinen.  Rasmus  kykenee olemaan ulkomuodoltaan susi, mutta ei kokonainen ihminen. Hän ei kuitenkaan koe itseään sudeksi vaan ihmiseksi, päinvastoin kuin muut lauman jäsenet.
Etenkin sutena oleminen kuvattiin todella aidon oloisesti. Teksti oli niin vahvasti tavallisessa elämässä, tunteissa ja ajatuksissa kiinni, ettei se tuntunut fantasialta, vaan todelta. Kahden naisen välinen rakkaus, lauman johtajan ja auktoriteetin vastustaminen, ajattelevan ihmisen ja vaistojensa mukaan toimivan eläimen välinen ero ovat kirjan kantavaia teemoja. Itseäni kiehtoi myös Marraskuun pakanausko ja siihen liittyvät riitit.
Sudenveri palkittiin kustannussopimuksella Teoksen vuonna 2010–2011 järjestämässä kirjoituskilpailussa.  Yksi tämän vuoden ykkösistä!!!

Jenny Kangasvuo 2012: Sudenveri

20.9.2012

"Ihmisille, jotka rakastavat puita ja metsiä"


Otsikon mukaisesti tekijäpari on omistanut kirjan niille ihmisille, joille metsä ja sen puut ovat merkityksellisiä. Ei vain sen tuoman maallisen rikkauden vuoksi vaan niiden antaman voiman ja hengen vuoksi. Puiden kansa tuo maagisella tavalla esiin ihmisen henkisen suhteen metsiin ja niiden hongankolistajiin. Nykyajankin ihmiselle metsä tuo rauhaa ja harmoniaa. Kirjassa käsitellään pääasiassa nykyään taikauskoisiksi miellettyjä entisajan uskomuksia mm. karhun jumaluudesta, karsikoista, uhripuista ja haltijoista. Suru metsän menetyksestä on myös pinnalla. Riemastuttavia ovat siteeraukset 1900-luvulta, usko mystiseen ei olekaan kadonnutta: ”Isäni pruukas ennen toimittaa, että kyllä mettäs tohtii olla yötä, jos siä on joku vahinko tulemas, niin kyllä haltiaanen heräättää ettei sinä kuinkaan käy.” (Lappväärti 1962) Kristinusko vei mennessään pyhät lehdot ja uhripaikat joskus väkivaltaisellakin tavalla. Silti osa näistä menneisyyden alttareista on säilynyt, tämän huomaa etenkin paikkojen nimissä (Hiisijärvi, Hiisimännikkö hiisineva yms.) Hiisi on alkuaan tarkoittanut pakanuudenajan pyhää metsiköä, uhrilehtoa ja kalmistoa. Kristinuskon myötä sana sai uuden merkityksen: paha olento, paholainen, jättiläinen, tarunomainen kookas olio yms.
Kirja on täynnä upeita kuvia, jokaisessa tuntuu olevan jokin pyhä ja ehkä menetettykin läsnä.
Aihe on mielettömän mielenkiintoinen, lumoavakin. Tunnen tarvetta lähteä metsään. Kaipaan omaa uhripuutani. Pelkään mökin puiden hakkuuta, mitä jos niissä elääkin haltijoita?
Ritva Kovalainen  * Sanni Seppo 1997: Puiden kansa

17.9.2012

Kirstin ja sekainen työpöytä

Päätin lukea Kaari Utrion ensimmäisen romaanin kahdesta ilmeisestä syystä; en ole sitä vielä lukenut ja lisäksi halusin tutustua kohtalaisen ahkerasti kuluttamani kirjailijan tuotannon esikoiseen. Oikeasti luin kirjailijan tarkastaman painoksen, ensimmäisen ja alkuperäisen ero tällä vuosikymmenellä julkaistuihin kirjoihin (viimeisimmät Oppinut neiti ja Vaitelias perillinen) jää siis mysteeriksi.  Eroja toki on, onhan Utrion ensimmäisen ja viimeisimmän romaanin välillä aikaa yli neljä vuosikymmentä.  Uudemmissa kirjoissa kirjailija keskittyy mielestäni huomattavasti enemmän historiallisiin yksityiskohtiin eikä tempaudu sivuhenkilöiden elämänkäänteisiin samalla tavalla kuin Kirstinissä.  Henkilöhahmoja on niin paljon, etten pysy perässä.
Romaanin alkuperäinen nimi on muuten Kartanonherra ja kaunis Kirstin. Tämä ei esipuheen mukaan ollut lainkaan Utrion mieleen ja niinpä tarkistetussa painoksessa nimi on muotoutunut pelkäksi Kirstiniksi. Tosin päähenkilö taitaa kuitenkin olla tuo kartanonherra, komea ja menestyvä Klaus Kristerinpoika Horn. Kirja alkaa, kuten muutama muukin Utrion kirja, synnytyksestä. Pääosin nämä synnytykset ovat vaikeita, miehet häädetään pois rouvientuvasta ja oluella selvitään suurimmista kivuista. Klaus Kristerinpojan syntymän jälkeen paetaan Turun linnasta  metsän piilopirttiin ja taas komeisiin kartanoihin, mm. Grabbackan kivilinna, Kankaisten kartano, Joensuun kartano, Kuitian kivilinna ja Viipurin linna kuuluvat kirjan tapahtumapaikkoihin. 
Kääntelen sivuja n. puoliväliin asti ennen Kirstinin astumista juonikuvioihin mukaan.  Kirstin on tietysti oikutteleva kaunotar, johon Klaus Kristerin poika tulisesti rakastuu. Nykytyylistään poiketen pääpari saa toisensa jo puolivälissä kirjaa, mikä syö osan romanttisesta jännityksestä.  Itselleni mielenkiintoisin osio oli kuitenkin kirjan loppupuoli, Erik XIV:n valtaantulon jälkeen. Luin jokin aika sitten Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningattaren, jossa kuvattiin juuri samaista aikaa Kaarina Maununtyttären näkökannasta. Fiktiivisesti tietenkin. Kuningas oli hulluudessaan aika kiehtova persoona ja hulluksihan hänet Kirstinissäkin kuvattiin. Klaus Kristerinpoika määrätään merelle taistelemaan juutteja ja näiden hallitsemaan kauppasaartoa vastaan. Olosuhteet ja kuninkaan määrykset ovat mahdottomia, mutta niin vain Klaus Kristerinpoika niistäkin selviää. Entraukset ja tykkien laukomiset ovat yllättävänkin mielenkiintoista luettavaa ja mietinkin onko aiheesta tehty joskus kunnon elokuvaa. Siitä saisi nimittäin näyttävää katsottavaa.
Niiloneiti, en suosittelisi tätä sinulle. Kokeile Henriettaa, voisit pitää siitä.
Kaari Utrio 1968: Kirstin

Olen muuten saanut Sudenveren aloitettua ja se on saanut minut hyppysiinsä.  Voi kun olisi jo ilta ja voisin kääriytyä peittojen alle kirjani kanssa!!

13.9.2012

Väärän kuninkaan päivä

Luku-urakka on sata sivua vaille valmis, mutta kerronpa Kaarle Ahon esikoisteoksesta näin kesken kaiken. Väärän kuninkaan päivä kertoo toimittaja Jyrki Nyrkin elämästä. Jyrkin elämä ja sukupolvikokemus vertautuu varhaisemman sukupolven elämään ja mukaan tarinaan pääsevät opiskelijaelämä 70- ja 80-luvuilla, taistolaisuus, kasinotalouden romahtaminen, 90-luvun lamasta ylösrämpiminen ja nykyhetken ihmissuhdesotkut. Ei siis mikään ihme, jos rönsyilee!

Tykkään Ahon rönsyilystä ja tavasta kertoa kahden erilaisen, mutta verrattavissa olevan sukupolven tarinaa. Pidän myös kirjan todentuntuisuudesta ja henkilöhahmojen stereotyyppisistä luonteista. Olen lukenut tätä aika hitaasti ja pieninä palasina ja ihan todella odotan, että pääsen tarinassa eteenpäin. Vielä voi tapahtua odottamatonta, vielä voi tapahtua mitä vaan!

Kaarle Aho 2012: Väärän kuninkaan päivä.

PS Kuvassa lymyää edelleen kesken oleva Picasso-elämänkerta.. Argh! 

7.9.2012

Kesken jäi...

Tätä suositeltiin kirjablogissa. Kuulemma aivan ihastuttava tarina pienestä haltiasta. No, mun mielestä haltia oli ärsyttävä, eikä kovinkaan ihastuttava. Kirja oli jaettu kahteen osaan, joista luin ensimmäisen. Tämän jälkeen totesin sen olleen siinä. Takakannessa kirjan kehutaan olevan Italian menestynein fantasiaromaani, täynnä jännitystä, huumoria ja lohikäärmeiden ikivanhaa viisautta. Ensin ajattelin, että ehkä tämä olisi ok lapsille, mutta ei, olisin yhtä lailla jättänyt tämän kesken parikymmentä vuotta sitten. Hyvän lastenkirjan kyllä tunnistaa, vaikkei sitä itse jaksaisikaan lukea. Tarinassa pieni haltiavesa kohtaa naisen ja metsästäjän. He matkaavat vailla päämäärää kunnes kohtaavat vanhan ennustuksen  viimeisestä haltijasta ja lohikäärmeestä, jotka tuovat auringon takaisin sateen keskelle. Ennustuksen mysteeri  ei ole kovinkaan kummoinen, eikä sitä oikein ratkaistakaan. Kumppanukset matkaavat lohikäärmeen luo ja toteavat, että sattumoisin sadekausi päättyy ja aurinko taas paistaa ja kaikki ovat happyhappy joyjoy. Se siitä.
Not my cup of tea.
Silvana De mari 2004: Viimeinen haltia (L’ultimo elfo)

Samaanien sukua

Maarenilla on tietäjän lahja, hän näkee henget ympärillään metsissä ja majoilla ja kulkee öisin milloin jäniksen milloin kalan kehossa. Vaan muinaisaikojen lapissa on vain rumpu-ukkoja ja tiedon omaavia naisia hyljeksitään tai pahimmassa tapauksessa työnnetään alas kalliolta. Maaren kuitenkin taistelee kohtalonsa vuoksi jo pienestä pitäen ja kulkee omaa sudenpolkuaan pitkin. Opittuaan loitsimisen lahjan ja tehtyään itselleen noitarummun, Maarenin kohtalo vie hänet pois Lapista vaalean ja sinisilmäisen miehen matkaan kohti etelää, jossa kirkon kellot soivat eikä vanhoilla jumalilla ole enää sijaa. Samaaninaisen tehtävä on kuitenkin vielä täyttymättä ja rummulta on saatava vastaus.
Kirja kuuluu Havasten muinaisilla uskomuksilla maustettuun historialliseen Lapinmaa-sarjaan ja on sen itsenäinen neljäs osa.
Paula Havaste on kirjailijana Rouva Blankalle uusi tuttavuus, mutta mikä olisikaan rouvalle houkuttelevampaa kuin historian ja todeksi käyvän muinaisen mytologian yhdistyminen. Kirja oli ihan ok, kenties joskus luen lisääkin, mutta sitä ennen yöpöydällä odottelee moni kiinnostavampi tapaus.
Paula Havaste 2008: Maaren, samaanien sukua

4.9.2012

Lukuvinkki Rouva Blankalle

Viime viikonlopun Hesarista osui silmään arvio kirjasta, joka saattaisi kiinnostaa Rouva Blankaa? Kirja on ilmestynyt elokuun puolivälissä, joten ehkä et ole ainakaan vielä ehtinyt sitä lukea :) Miten on, menikö Kirjaniilon arvaus metsään vai liippaako edes läheltä?

Jenny Kangasvuo 2012: Sudenveri

3.9.2012

Siskon suosittelemaa chick litiä..


Voiko puhelun odottaminen olla näin hauskaa? Kysytään Kuutamotariffin takakannessa.
Lukijana pitäisi kai vastata esitettyyn kysymykseen. Odottaminenhan ei yleensäkään ole hauskaa, vaan suorastaan sietämätöntä, paitsi hyvän kirjan parissa. Keskushenkilö Coralla ei ole kirjaa vaan älytön määrä vapaata tajunnanvirtaa, jossa muistellaan sikin sokin kohtaamisia odotuksen kohteen kanssa, suhdetta edelliseen poikaystävään, vastaillaan puhelimeen, sillä seurauksella, että aina väärä henkilö soittaa, ja pohditaan iloisesti elämää ja tietenkin sitä soittaako se vai ei. Kokonaisuutena kirja on  ihan ok ja päähenkilön kommellukset naurattavatkin välillä. Itse en syttynyt tähän ihan samalla tavalla kuin kirjan suosittelija, joka on lukenut kirjan vähintään viisi kertaa. Kuulemma saa hänet aina hyvälle tuulelle. Sen voin kyllä uskoa, kaikesta itsesurkuttelusta huolimatta Kuutamotariffi pitää sisällään positiivista huumoria ja lohduttaa kanssanaisia hupsuudellaan.
Ildikó von Kürthy 1999: Kuutamotariffi ( Mondscheintarif)

1.9.2012

Päivässä läpi ahmittua..

Kirjaston uutuushylly on Kirjaniilon suosikkihylly. Tällä kertaa mukaan tarttui muutamakin kirja, mutta esitellään nyt aluksi se, minkä ahmin heti samantein. Ihan kauhea olo tuollaisesta päivän ahmimisesta jää, mutta joskus ei vaan pysty lopettamaan. Kauhea olo tarkoittaa lähinnä yleistä jumitusta ja etenkin niskanseudun täsmäjumitusta.. Epäilemättä tuttu tunne muillakin ahmijoilla?

Teuvo Nisoniuksen Axel Tulikiven traagillinen kohtalo lähti hyllystä mukaan houkuttelevan takatekstin takia. Kirja soitteli jotakin kelloja, joiden ääni sitten matkan varrella vahvistui. Takaliepeessä siis väitetään, että Tammen arkistoista olisi löytynyt vuonna 1930 kirjoitettu romaanikässäri, jonka julkaisuun saatiin virallinen lupa vasta vuonna 2011. Jännää on, mutta kusetusta tietenkin. Vaikka teoksesta löytyvät niin kirjailijan kuin kustantajankin todistelut siitä, että totta on.

Mutta eipä tuo kusetus tarinaa haittaa. Se pitää imussaan ja tarjoaa hupaisan kertomuksen Teuvosta, joka heittäytyy ensimmäisen suomalaisen äänifilmin maailmaan kaikella nuoren miehen voimallaan. Filmimaailman lisäksi tarinaa rytmittää Teuvon kiinnostus Freudin oppeja (etenkin seksuaalivietin teoriaa) kohtaan ja Nisonius pääsee myös melko huvittavien mutkien kautta testaamaan psykoanalyysin metodeja käytännössä. Kokonaisuutena viehättävä ja romanttinenkin tarina, hauska kertomus ja siis todellakin koukuttava kirja. Olen lukenut melko paljon näitä suomalaisia maisterismiesten seikkailuja, ja jokin niissä totisesti vetoaa. Suurin osa niistä on kirjoitettu 1800-1900 lukujen taitteen molemmin puolin, joten sinänsä myös tämä 1920-luvun loppuun sijoittuva tarina sopii hyvin jatkumoon.

Olen hyvin skeptinen "arkistosta löytyviä aarteita" kohtaan, joten tarinan ja henkilöiden todenmukaisuus oli kokonaisuuden kannalta ihan yhdentekevää. Kirjassahan kusetus ei paljastu, joten harhaluuloonkin voisi jäädä, eikä siitäkään mitään harmia kenellekään olisi. Onhan niitä salanimiä käytetty ennenkin.

Teuvo Nisonius 2011: Axel Tulikiven traagillinen kohtalo.
Tarinan on kirjoittanut Teppo Sillantaus.