31.12.2012

Blankan ja Niilon parhaat 2012

Kaksi erilaista lukijaa on kirjoittanut lukemistaan kirjoista nyt viisi kuukautta. Päätetään puolikas blogivuosi TOP 3 -listoilla.

Rouva Blanka TOP 3 (järjestys satunnainen)
- Patrick Rothfuss: Tuulen nimi
- Annukka Salama: Käärmeenlumooja
- Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Blankan kommentit: Top-listaa kärkkyy myös Seija Vilenin Pohjan akka ja Helena Wariksen Sudenlapset olisi ehdottomasti listalla, mutta en muista tuliko se luettua jo edellisenä vuotena. Tuulen nimi tuli ahmaistua ennen blogia, mutta lyhyesti sanottuna kyseessä on Kuninkaansurmaajan kronikka - nimisen trilogian ensimmäinen osa. Päähenkilönä seikkailee ja hölmöilee Kvothe, Velho ja sankari ja kertoo itse omaa tarinaansa ja joka on omien sanojensa mukaan melko legendaarinen kaveri. Kvothe ei todellakaan ole pelkkää sankariainesta ja juuri hänen inhimillisyytensä vuoksi häneen on helppo ihastua. Kerronta on mukaansatempaavaa ja tietysti kirjan loputtua sitä janoaa lisää.  

Käärmeenlumooja ja Sudenveri olivat siinä mielessä samanlaisia, että ne sijoittuvat tavalliseen maailmaan, mutta päähenkilöillä on yliluonnollisia ominaisuuksia. Aihepiirit olivat näissä kahdessa kutkuttuvat ja tarinankerronta onnistunutta. Käärmeenlumoojassa ripaus romantiikkaa ihastutti myös Rouva Blankaa. Annukka Salaman mukaan hän halusi kirjoittaa fantasiaa, jossa olennaisena teemana olisi myös rakkaustarina ja juuri tällaista olen itsekin kaivannut. Onneksi ei joutunut itse ottamaan kynää käteen!!

Rouva Blanka toivottaa lukijoille onnea vuoteen 2013 ja ottaa aurinkoon mukaan pari lupaavaa kovakantista.


Neiti Niilon TOP 3
- Amor Towles: Seuraelämän säännöt
- Katja Kettu: Kätilö
- Tuomas Vimma: Raksa

Näihin ei oikestaan ole kommentoitavaa, jonakin toisena päivänä olisi voinut valita ihan toisin. Joka tapauksessa kuluvaan vuoteen on mahtunut riittävästi laadukasta lukemista. Kirjaniilo lupaa vuonna 2013 kahlata läpi muutaman maailmankirjallisuuden klassikkoteoksen ja jatkaa kovien kotimaisten parissa. Suosituksia otetaan vastaan!


Lukijoiden TOP 3 on seuraava:
- Elina Rouhiainen: Kesytön
- Suzanne Collins: Nälkäpeli-trilogia
- J.S.Meresmaa: Mifongin perintö 

Rouva Blanka ja Neiti Niilo kiittävät ja kumartavat ja jatkavat lukemista myös ensi vuonna!

30.12.2012

Vuoden viimeinen kirja

Jouluvapaiden kirjaksi valikoitui Rosa Liksomin Hytti nro 6. Olen kärkkynyt kirjaa jo pitkään ja vihdoin ne kirjaston jonotkin laantuvat. Ei edes tarkoituksellista, mutta luin kirjan suurimmalta osin junassa, he hee. Ikkunapaikka nro 32.

Hytti nro 6 on loistoteos, aloitetaan siitä. No tämänhän kyllä tietää koko Suomi, koska kirja sai viime vuonna sen arvostetuimman kotimaisen palkinnon. Tai ainakin eniten mediahuomiota saavan palkinnon. Ja samapa se minä vuonna näitä palkittuja lukee, hyvät kirjat kestävät aikaa.

Neuvostoliitto ja Siperian juna on kiinnostava lähtökohta kirjalle. Kirjassa mennään syvälle neuvostoihmiseen sieluun ja haistellaan ja maistellaan Neuvostoliiton hajuja ja makuja. Aistit todellakin pääsevät kirjassa valloilleen. On kiinnostavaa saada naapurimaan murusia koko junamatkan ajalta, kirjassa liikutaan jopa alleviivatun selvästi lännestä itään; erot kunhan korostuvat etäisyyden kasvaessa Moskovasta. 

Pidin myös kirjan rakenteesta. Vaikka siinä ei varsinaisesti mitään tapahdukaan, niin silti kirjassa pysyy tietty jännite, joka lupailee jotakin tulevasta. 

Ihan mahtavaa, että viiden kuukauden bloggaamisen aikana saimme vihdoin Rouva Blankan kanssa luettua yhden saman kirjan! Lue Blankan postaus tästä.

Rosa Liksom 2011: Hytti nro 6

Osui ja upposi! Vai pysyikö pinnalla?

Kirjaniilo kuuli muutama viikko sitten kampaajan penkillä istuessaan naapurituolissa kehuttavan Katja Ketun Kätilöä. Onneksi kirjasto oli ihan nurkan takana ja hyllyssä haluttu tavara. Ja huh-huh, kylläpä tämä tärähti tajuntaan. Miksi kukaan ei ole kertonut, että tämä kirja pitäisi lukea!? Vai onko Kirjaniilo kulkenut teoksen ilmestymisaikaan korvat homeessa..

Kätilö on kirjan nimen lisäksi sen päähenkilö, tuo sisukas suomalainen nainen, joka ei verta ja vaaroja pelkää. Kätilö ihastuu saksalaiseen Johannekseen Petsamossa ja päätyy sitä myötä ja omasta vapaasta tahdostaan saksalaisten leirille Titovkaan töihin. Kesän 1944 vaihtuessa syksyksi kätilön ja Johanneksen suhde syvenee, mutta samalla leirin tunnelma muuttuu Lapin sodan myötä draamaattisesti. Kirjan loppu on suomalaista sotahistoriaa, mutta myös kahden rakastavaisen selviytymis(?)tarina. Kätilö on tositapahtumiin perustuva kirja ja sitä myötä hyvinkin kiinnostava kurkistus omaan historiaamme.

Ei voi varmaankaan jättää sanomatta, että sodan aikana suomalaisen naisen ja saksalaisen upseerin suhde on ollut vähintäänkin paheksuttava. Kirja rakentuu kätilön ja Johanneksen vuoropuhelun kautta ja mausteena on käytetty sodan kaikille osapuolille vakoilevan henkilön muistiinpanoja. Erityisen hieno rakenne ja todella huima kokonaisuus!

Katja Kettu 2011: Kätilö

26.12.2012

Annukka Salama: Käärmeenlumooja


Kuten jo aikaisemmin Nälkäpelitrilogiapostauksen jälkikommentoissa mainitsin, Annukka Salaman Käärmeenlumoojaa olen metsästänyt pitkään. Aihepiiri oli kertakaikkisen ohittamaton. Takaliepeessä sanotaan näin: "Miltä tuntuisi, jos puolet kyvyistäsi tulisi satunnaisesti valitulta eläimeltä? - Käärmeenlumooja on faunoideista kertovan sarjan villin tyylikäs avausosa, joka yhdistää yliluonnollisia aineksia ja leiskuvaa intohimoa poikkeuksellisen vetävällä otteella". Voimaeläin saa totisesti kirjaimellisen merkityksen tässä kirjassa. Faunoidit ovat ihmisiä, joilla on jonkin tietyn eläimen kyvyt, esim. päähenkilö Unna on oravan tapaan äärimmäisen ketterä, mutta samalla säikky ja erilaisuutensa vuoksi yksinäinen. Unna tutustuu tarinan edetessä muihin kaltaisiinsa faunoideihin, joiden voimaeläimiä ovat mm. harakka, hevonen ja lepakko. Vaikka yliluonnollisuus onkin kirjan pääteema, ehkä päällimmäisenä jää mieleen nuorten hauska ja uskottava dialogi. Nuori ihastuminen on myös suloista ja okei, vähän kadehdittavaakin.

En pysty enää pidättelemään, joten sanon sen: Ihastuin palavasti, ahmaisin hetkessä ja haluan tämän omakseni. Kirjaston kirjastakaan en malttaisi luopua, mutta onnekseni kirja on avausosa, joten lisää on tulossa.

Annukka Salama:Käärmeenlumooja, 2012

ps. Neiti Niilo, nyt alkais olee aika päättää kirjasyksyn ykkönen tai ainakin listata parhaimmat!

25.12.2012

Aino Kallas: Sudenmorsian

Klassikko ja kulttikirja, joka on pitänyt lukea jo pitkään. Näin muodonmuutostarinoiden trendissä päätin tarttua yhteen kenties suomalaisia nykykirjailijoita innoittaneeseen tarinaan. Sudenmorsian on balladinomainen kertomus Aalosta, metsänvartijan hyväluontoisesta vaimosta, joka kuulee suden kutsun eikä lopulta pysty sitä enää vastustamaan.

Tarinassa jännittävän ristiriidan tuo susien parjaaminen saatanan luomiksi olioiksi, mutta samalla Aalo kokee vapautta ja hurmosta sutena juoksemisesta, mikä ei tunnu väärältä taikka pahalta. Olen ymmärtänyt kirjaa nykyisin tulkittavan naisen seksuaalisena vapautumisena. Itse näkisin sen ennemminkin naisen  vapautumisena yhteiskunnan asettamista rooleista kuuliaisena ja tahdottomana äitinä ja vaimona.  Aino Kallas sai lukemani mukaan inspiraation aiheeseen Eino Leinon kanssa kokemastaan rakkaussuhteestaan. Tästä olisi mielenkiintoista lukea lisää.

Teksti on nykykieleen verrattana vanhaa, mutta ei haitannut lukemista. Ainoastaan elikkä sanan merkitys jäi hämäräksi. Sen merkitys on ilmeisesti jollain tavalla päinvastainen. Onkohan ilmaus ollut aikaisemmin yleisestikin käytössä?

Huonostihan Aalolle lopulta käy. Sudenhuoraksi häntä haukutaan ja surullinen on hänen loppunsa, niinkuin koskettavaan balladiin sopii.

Aino Kallas: Sudenmorsian, 1928

18.12.2012

Itkettävän ihana Vivi-Ann Sjögren

Sain viime- tai edellisjouluna joulupukilta Vivi-Ann Sjögrenin ihanan Mustaa kahvia, keksinmuruja -kirjan. Se sisältää lyhyitä ruokamuistoja ympäri maailmaa, Sjögrenin reissuilta ja omasta keittiöstä. Olen säästellyt tuota kirjaa ja kantanut sitä mukanani busseissa ja junissa: se on ollut kevyt kantaa ja kevyt lukea. Nyt se piti kuitenkin kahlata kannesta kanteen - ihan vaan siksi, ettei talosta löytynyt toista lukematonta kirjaa! Ja ihana se on, aivan hurmaava.

Olen ollut vähän hurmaantunut Sjögrenin elämästä, enkä ainoastaan siksi, että hän on matkustanut Paljon. Halusin siis lukea lisää, joitain matkakirjoja (kuten Saharan aamut ja illat) olen jo kahlannut, mutta janosin enemmän. Otin kirjastosta matkaani omaelämäkerrallisen Elämää pitempi matka -kirjan, jonka meinasin säästellä joululomaksi. Mutta enhän malttanut olla lukematta ja onneksi niin, koska itkeä tihrustin sivulta 15 lähtien koko kirjan läpi.

Voi mikä traaginen kirja! Takalieve ei yhtään valmistellut lukijaansa siihen karuun tosiasiaan, että kirjassa käydään läpi Vivi-Ann Sjögrenin ja hänen miehensä Paco Serranon rakkaustarina, elämä ja yhteiset matkat ja jo sivulla 15 Paco kuolee! Loppu onkin sitten yhtä tuskaisaa niiskuttelua - ihan kamalan koskettava kertomus, niisk niisk niisk.

Kirjaniilon mielestä oli hauska sattuma, että Elämää pitempi matka -kirjassa viitataan Mustaa kahvia -kirjaan. Sen lyhyiden ruokamuistojen kokoaminen oli Sjögrenille tärkeä askel surusta toipumiseen. Ja nyt jälkeenpäin kun kontekstin tuntee, ymmärtää, että Paco ja yhteiset muistot ovat tarinoissa koko ajan läsnä. Niisk!   

Vivi-Ann Sjögren 1994 (suom. 1998): Mustaa kahvia, keksinmuruja (Kocken, turisten, persikorna)
Vivi-Ann Sjögren 1995 (suom. 1999): Elämää pitempi matka (Lycklig resa)

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Ihan alkuun kerrottakoon, että Teemestarin kirja voitti Teoksen fantasia- ja scifikirjoituskilpailun, juuri sen samaisen , josta Jenny Kangasvuon Sudenveri sai kunniamaininnan. Sudenveri oli se verran ansiokas, että voittajastakin piti ottaa selvää.

Teemestarin kirja sijoittuu kauas tulevaisuuteen. Yhteiskuntaan, jossa talvia ei enää ole, hyönteisverkon käyttäminen on mukavuuden vuoksi äärimmäisen tärkeää ja ennen kaikkea, vettä säännöstellään. Kertoja Noria Kaitio on teemestareiden sukua ja hän jakaa perheensä kanssa salaisuuden, jonka paljastuminen tietää kuolemaa. Teemestarit ovat perinteisesti olleet lähteiden suojelijoita ja kylään saapunut uusi armeijan mies ihmettelee Kaition teen hyvää laatua. Eräänä päivänä erään kylän asunnon oveen ilmestyy sininen ympyrä, merkki vesirikollisuudesta.

Norian lisäksi toinen kirjaa eteenpäin vievä voima on vesi ja sen olemus. Vedestä lukiessa teksti muuttuu lähes runolliseksi ja maagiseksi. Teeseremonian loppuu, kun vesi loppuu. Seremonia symboloi osuvasti koko tarinaa.
Tarina saattaisi olla aiheensa vuoksi jännittävä, mutta se virtaa eteenpäin levollisesti kuin vain vesi voi.  Pidin tästä. Ei laisinkaan huono voittaja.    


Emmi Itäranta. Teemestarin kirja, 2012

15.12.2012

Välillä jotain ihan muuta..

Välillä täytyy piipahtaa oman mukavuusalueen ulkopuolella ja lukea vaikka jotain unkarilaista!

Kirjastoon mennessä harvoin tietää minkä kanssa sieltä ulos kävelee. Olen kyllä harrastanut "kauppalappuja" kirjastoreissuillakin, mutta nykyään harvemmin. Käytännössä kaikki lukulistalla olevat kirjat unohtuvat mielestä kun kirjaston ovet avaa (Note to self: lista pitäisi päivittää puhelimeen!) ja sitten sitä harhailee hyllyjen välissä vailla päämäärää. No hädässä auttaa tietysti UUTUUSHYLLY :)

Unkarilaisen Vilmos Csaplárin teos Hitlerin tytär tarttui mukaan liepeiden hehkutuksen avustamana - ei siis ainostaan raflaavan teosnimensä vuoksi. Tietysti kyseessä on taas "maansa merkittävimpiä kirjailijoita" ja Hitlerin tytär on palkittu monin tavoin yms yms.. Lankean näihin myyntipuheisiin aina!

Eikä kirja kyllä pettänyt, ainoastaan polveileva rakenne aiheutti välillä hämmennystä ja kärryiltä putoamista. Tarinakin on polveileva ja mukana on sujuvasti faktaa ja fiktiota. Faktapuoli keskittyy Hitlerin ideologian ja tekojen vaikutukseen Unkarissa. Voin kyllä paljastaa, että näin luku-urakan aikana painajaisia, huh-huh! Fiktiopuoli taas kertoo tarinan mahdollisesta Hitlerin tyttärestä ja hänen matkastaan Hitlerin ajan Unkarissa. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja aihepiiriltään tärkeä kirja.

Tavallaan tämän teoksen voisin niputtaa samaan kertomussarjaan Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa. Molemmissa kirjoissa maailmanhistorian järkyttävät tapahtumat vaikuttavat päähenkilöiden elämään ja kirjan tapahtumiin, mutta silti kirjailijat pystyvät kovin inhimillisellä tavalla kuvaamaan tavallisten kansalaisten arkea ja elämää tapahtumien ulkopuolella mutta silti niiden vaikutuksen alaisina. Nämä teokset kyllä ansaitsevat kaikki palkintonsa.

Vilmos Csaplár 2009 (suom.2012): Hitlerin tytär

10.12.2012

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö

Suomenkielisen fantasian julkaiseminen näyttää olevan kasvussa. Kirjoitan tästä täydellisellä mutu-tuntumalla, mutta alan kirjallisuutta näyttää ilmestyvän vähän väliä kirjastonkin uutuushyllylle.
Mifongin perintö on tämän vuoden alkupuoliskolla julkaistu tarina Mifonkien myytistä, Keisarien kirjojen sisältämistä salaisuuksista, kuolemattomuuden havittelusta, juonittelusta ja näihin kaikkiin edellä mainittuihin puolivahingossa sekaantuvasta prinsessasta ja antikvariaatin pitäjän vaeltelevasta veljestä. Kohtalaisen monta fantasiakirjaa lukeneena voin sanoa, että tarina vie yleensä voiton henkilöiltä ja niin käy tässäkin kirjassa. Prinsessa Ardisin ja puumansa kanssa kulkevan Danten välinen rakkaus ei vakuuta, eivätkä muutkaan henkilöhahmot ehdi juuri muuta kuin kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tosin kyseessä on vasta ensimmäinen romaani kolmesta, joten kenties henkilöihin pääsee tutustumaan vielä paremmin.
Loppuarvioiksi sanoisin lyhyesti Ihan ok, teksti on kaikin puolin sujuvaa, mutta ei kuitenkaan sen suurempia kipunoita herättänyt. Mifongin perintö on kirjailijan esikoisromaani ja näemmä trilogian ensimmäinen.

J. S Meresmaa: Mifongin perintö, 2012

8.12.2012

Diana Gabaldon: Muukalainen

Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjan ensimmäisen osan viimeisen sivun kääntämisestä on kuulunut jo tovi. Tunteellinen Rouva Blanka on joutunut ottamaan etäisyyttä kirjan tapahtumiin ennen kuin on pystynyt niistä kirjoittamaan.

Etsiskelin toiseen mieligenreeni, historialliseen kontekstiin sijoittuvaa romanttista tarinaa ja vastaani tuli Diana Gabaldonin nimi. Historian ja romantiikan lisäksi kirjasarjassa on myös olennaisena osana ajasta toiseen siirtyminen, joten rouva Blanka päätti tottakai etsiä Matkantekijän ensimmäisen osan käsiinsä. 

Muukalainen alkaa verkkaisesti, jopa tylsästi aivan siihen asti kunnes päähenkilö, 1940-luvulla elävä Claire siirtyy Skotlannissa muinaisen kivikehän kautta 200 vuotta ajassa taaksepäin, suoraan keskelle englantilaisten ja skottien ammuskelua. Alku ei tosissaan ole hääppöinen, mutta kun kuvaa astui nuori, komea ja tietysti mahdottoman mukava ja oikeamielinen Jamie, ei kirjaa pysty enää laskemaan käsistään. Eräs bloggaaja kirjoitti kirjan yhteydessä "rouvaspornosta", ja voisin tätä  kuvausta itsekin käyttää. Ensin ajattelin erotiikan olevan verrattavissa kehnoihin harlekiineihin, mutta niin vain hahmoihin kiintyminen tekee temput ja arvostelu jää toisarvoiseksi. Tekstissä häiritsi lisäksi suomentaja valitsema tapa käyttää mää-sää-kieltä skottimurretta puhuttaessa. Oli vaikea mieltää henkilö fiksuksi, tämän puhuessa hölmöllä tavalla.

Lopussa Muukalainen saa aika karmeita käänteitä, minkä vuoksi Rouva Blanka on vieläkin jokseenkin järkyttynyt. Itse asiassa niin järkyttynyt ettei kykene tarttumaan enää toisiin osiin (varsinkaan kun googletteli niiden tapahtumat  ja tietää järkyttyvänsä myös seuraavan osan tapahtumista) vaan jää muistelemaan tätä ensimmäistä osaa intohimoisena rakkaustarinana, joka teki jonkunmoisessa kliseisyydessään kuitenkin vaikutuksen.

Luen ensimmäisen kerran Skotlannin historiasta ja jälkeenpäin googlettelinkin jakobiiteistä ja klaanien tuhosta. Kiinnostus historiaan on minulla aina herännyt juuri kiinnostavien tarinoiden kautta. 

Diana Gabaldon: Muukalainen (Outlander), 1991

(pakkomielteisiä) Rakastumisia

Kirjan takalieve lupaili Espanjan "arvostetuimman nykykirjailijan älykästä romaania rakastumisesta". Mikä yhdistelmä, täytyyhän tuollaiseen tarttua!

Javier Marias on - edelleen takaliepeen mukaan - Espanjan kenties merkittävin kirjailija. Aika suuria sanoja, luovat painetta myös pienelle lukijalle. Näistä suurista aikamme kirjailijoistahan siis tulisi automaattisesti olla haltioissaan, eikö totta? Ja toki, kyllähän Rakastumisia täyttää aika monta hyvän nykyromaanin piirrettä. (Joku check-listahan täytyy olla olemassa siellä missä näitä suuria sanoja takaliepeisiin painetaan..)

Rakastumisia on tarina rakkaudesta tai paremminkin se kertoo useampia tarinoita rakkaudesta. Pääosissa ovat pakkomielteinen rakkaus, mikä johtaa peruuttamattomiin, isoihin tekoihin ja yksipuolinen rakkaus, mikä johtaa loputtomiin analyyseihin ja väistämättömään hylkäykseen. Melkoista herkkua siis - tunnistettavia tunneskaaloja ja pohdiskelua saavuttamattomasta, satuttavasta ja satumaisestakin rakkaudesta!

Kirja saa dekkarimaisia piirteitä ja pitää mukavasti hyppysissään. Kotimaisen kirjallisuuden suurkuluttajalle espanjalainen kerrontatyyli (hups, ihan pieni yleistys) on jaarittelevuudessaan toisinaan pitkäveteistä. Mutta saahan sitä hyppiä ja loikkia jos ei jaksa kaikkia rakastumisien analyyttisia mutkia lukea..

Kirjailijalta on aikaisemmin suomennettu Valkoinen sydän (1997). Voisin lukea.

Javier Marias 2011 (suom. 2012): Rakastumisia. (Los enamoramientos)

29.11.2012

Kun yksi asia johtaa toiseen..

Kirjaston uutuushyllystä taas päivää!

Tällä kertaa luvussa oli brittiläisen Will Wilesin esikoisteos Puulattian kunnossapito. Kirjan päähenkilö on vähän ressukkamainen freelance-kirjoittaja, joka lähtee toiselle puolelle Eurooppaa kissa- ja talovahdiksi. Kyseesä on päähenkilön vanhan opiskelukaverin, pedantin Oskarin koti ja kaksi kissaa.

Teoksen nimessä mainitut puulattiat liittyvät Oskarin luonteenpiirteeseen, ylisiisteyteen. Hän vannottaa vahtiaan sotkemasta arvokkaita puulattioitaan, mutta senhän tietää miten siinä käy. Lattian sotkemiseen liittyy monta yksityiskohtaa ja vauhdikastakin tapahtumasarjaa. Sotkemisen (lähinnä punaviinillä, kissavahti on juopotteluun taipuvainen) ohessa kirjassa selvitellään kahden erilaisen ihmisen ystävyyssuhteen jännitteitä.

Kiinnostava, koukuttava, vähän kiero!

Will Wiles 2012: Puulattian kunnossapito. (Care of Wooden Floors)  

26.11.2012

Ei mikään hattara

Mikäköhän siinäkin on, että Kirjaniilo osaa valita yöpöydälleen vain ahdistavaa kotimaista kaunoa!? Kenties noissa avautuu sitten niin kiehtovia näkökulmia todellisuuteen, etten osaa pitää näppejäni erossa. Markus Nummen Karkkipäivä edustaa juurikin näitä Kirjaniilon suosikkeja, sisältäen tarkkaa yhteiskunnan epäkohtien havainnointia ja raadollistakin, realistista kerrontaa.

Karkkipäivä on ollut yöpöydälläni ennenkin, mutta olen turhautuneena vienyt sen takaisin kirjastoon. Paljastettakoon turhautumisen johtuneen siitä, etten jaksanut katsoa ensimmäistä sivua pidemmälle! En siis pidä kirjan aloituksesta ja siihen lukeminen viimeksi stoppasi. Käsittämätöntä, mutta onnekseni annoin tälle uuden mahdollisuuden. Tosin johtuen tällä kertaa siitä, että pääsen lähitulevaisuudessa näkemään kirjasta teatterisovituksen.

Karkkipäivä on kertomus Tomista. Tomi on lapsi ja hänen päänsisäinen puheensa on syy siihen, miksi tuo kirjan alku viimeksi niin ärsytti. Nyt ei edes ärsyttänyt, kuten ei mikään mukaan tässä hienossa kirjassa. Sillä hieno Karkkipäivä totisesti on. Ja ahdistavakin ihan oikeutuksella, kirjan aihe kun käsittelee lastensuojelun kysymyksiä. Tomilla ei siis mene ihan mallikkaasti, mutta urheutta hänestä löytyy ja sen kuvaaminen on riipaisevan koskettavaa. Kirja kertoo myös niistä rikkinäisistä aikuisista, joiden vuoksi Tomi ja muut lapset joutuvat lastensuojelun asiakkaiksi. Voi itku.

Olen lukenut Markus Nummelta myös vuonna 2004 ilmestyneen Kiinalainen puutarha -teoksen. Älyttömän hieno kirja!

Markus Nummi 2010: Karkkipäivä   

21.11.2012

Léon sydän Louise

Olen vähän ahdistunut kotimaisesta nykykirjallisuudesta. Vaikuttaa siltä, että nyt kirjoitetaan paljon yksilön hajoamistarinoita ja muuta vastaavaa synkistelyä. Kirjastossa viimeksi vieraillessani päätin siis lainata jotain kivaa, kevyttä, kepeää! Ahdistukseen lääkkeeksi jotakin ranskalaista!

Hyllystä lähti kuin tilauksesta mukaan aivan ihastuttava Léon ja Louise. Kyseessä on itselleni ihan uusi tuttavuus, sveitsiläis-ranskalainen Alex Capus. Itse kirja on todella herttainen ja lämminhenkinen tarina kahdesta nuoresta, jotka kohtaavat Ranskan rantakaupungissa ensimmäisen maailmansodan hetkinä.

Léonin ja Louisen ystävyys ja rakkaus joutuu sodan myötä melkoiselle koetukselle, mutta kestää läpi koko elämän. Mukana kuvioissa ovat sodan lisäksi sellaiset toverit kuin kohtalo, rakkaus ja toivo. Ja huom! Kaikista erillään eletyistä vuosista ja elämän suuren rakkauden kadottamisesta huolimatta kirjassa ei ollut hitustakaan Ahdistusta, Synkistelyä ja Epätoivoa!

Ihana, onnellinen kirja.

Alex Capus 2012 (suom.): Léon ja Louise. (Léon und Louise 2011)
-> Kyllä, Ranskassa syntynyt Capus kirjoittaa saksaksi.


19.11.2012

Ihana kamala Itkonen?

Kirjaniilolla on Juha Itkoseen vähän ristiriitainen suhde. Olen ilolla lukenut Myöhempien aikojen pyhiä (2003) ja Anna minun rakastaa enemmän (2005) -teokset. Pidin molemmista paljon. Itkoselta on luettuna myös Kohti (2007) ja silti jossakin takaraivossa tikittää pieni epäilys. Luulen, että tämä pieni epäilys johtuu Itkosen mummomaineesta. Mielikuva Itkosesta on sellainen suloinen ja mukava, keski-ikäisiä naisia ihastuttava ihannevävy kuva. Sopii kysyä, että voiko tuollainen kirjailijan julkinen kuva haitata lukukokemusta? No voihan se, joskus olisi parempi kun ei tietäisi kirjailijasta mitään ja voisi vaan keskittyä kirjaan ja lukemiseen..

No näistä painajaismaisista pörröpoika-mielikuvista huolimatta jatkan Itkosen tuotannon seuraamista. Uusinta en ole (vielä) lukenut, mutta sitä ennen vuorossa oli vuonna 2010 julkaistu Seitsemäntoista. Kirja jatkaa Itkosen hyvien teosten sarjaa ja nivoo jälleen yhteen erilaisia ihmiskohtaloita ja monenlaisen elämässä hiihtäjän tarinan. Teosniemen mukaan yksi päähenkilöistä on seitsemäntoista vuotias Henkka, joka ottaa ensituntumaa "aikuisten elämään". Itkosella on hieno kyky kertoa yhteiskunta ja ihmiset ja kirjallisuus(!) läpinäkyviksi, hän osaa kertoa tarinoita Suomesta. Kuulostaa pöljältä, mutta siinä on suuruuden siemen.

Kirjan toisinaan hämmentäväkin rakenne tihenee ja kasvaa loppua kohden ja tarinat joko sotkeutuvat entisestään tai saavat kaikki loogisen päätöksensä. Tämä taitaa jäädä lukijan tulkittavaksi.. Pörröpoika tai ei - Itkosen lukemista aion jatkaa.

Juha Itkonen 2010: Seitsemäntoista  

16.11.2012

Nälkäpeli-trilogia


Sarja oli kokonaisuudessaan juuri niin koukuttava, kuin mitä on hehkutettukin. Kaksi ensimmäistä kirjaa Nälkäpeli ja Vihan liekit seuraavat aika pitkälti samaa kaavaa, ensin kerrotaan taustoja, sitten valmistaudutaan peliä varten ja sitten pelataan. Viimeinen osa (Matkijanärhi) keskittyy muuhunkin kuin peliin, mutta päästään siinäkin taistelemaan ja välttelemään ansoja. Osa taisteluista on varsin vastenmielisiä ja pääpahiksesta on tehty suorastaan kuvottava.
Pidän Katnissin henkilöhahmosta. Hän on oppinut selviytymään, koska on ollut pakko. Hän on kekseliäs, hyvähermoinen, mutta inhimillinen.  Toinen henkilö, joka Katnissin lisäksi nostetaan selkeästi esille, on hänen kanssakilpailijansa Peeta. Mielenkiintoisinta kirjassa on sotien ja luonnonmullistusten jälkeinen yhteiskunta. Capitol on 11 muun vyöhykkeen keskus, jossa asuvat jäljelle jääneen ihmiskunnan hyväosaiset, varakkaat ja hemmotellut jäsenet. Muut vyöhykkeet ovat olemassa lähinnä Capitolin elämäntavan ylläpitoa varten. Tarpeeksi suurta määrtä kurjuutta seuraa tietysti aina kapina ja niin myös Panemissa. Katniss joutuu vedetyksi mukaan ja se on varsinkin kolmannen kirjan olennainen teema.
Periaatteessa selkeä nuortenkirja, mutta putoaa mulle ihan täysin.

Suzanne Collins 2008-2010: Nälkäpeli (The hunger games), Vihan liekit (Catching Fire), Matkijanärhi (Mockingjay)

Finlandia-ehdokas

Heti kun luin ensimmäisen arvostelun Heidi Köngäksen uusimmasta, tiesin että se on pakko saada käsiin. Dora, Dora kertoo vuoden 1943-44 vaihteesta, jolloin Saksan silloinen varusteluministeri saapuu Suomen Lappiin tarkastamaan nikkelikaivoksen toimintaa. Paine asemäärien kasvattamiseen on suuri, vaikka Stalingradin valloitus on jo hävitty. Kirjassa on neljä kertojaa: varusteluministeri Albert Speer, tämän sihteeri Annemarie, viihdykkeeksi Saksasta mukaan otettu taikuri sekä suomalainen tulkki. Kertojien mukana edetään yhä lähemmäs jäämeren rantaa ja kuin huomaamattaan jännitys kasvaa kauhistuttavaan kliimaksiinsa asti. Kertojaäänet muotoutuvat pikkuhiljaa yhä kiinnostavammiksi ja ne paljastivat itsestään ja ihmisluonnosta jokaisessa luvussa jotain lisää. Speer pyörittelee pakkomielteisesti mielessään suhdetta Hitleriin ja muillakin samat ajatukset toistuvat niin kuin ne ihmismielessä tapaavat tehdä. Asioiden toistaminen ei suinkaan ole häiritsevää vaan kertoo siitä miten ajatuksemme kiertävät jatkuvaa kehää.
Ehdokkuus on muuten ansaittu. Dora, Dora teki vaikutuksen
Heidi Köngäs: Dora, Dora

15.11.2012

Luonto, luonnollisempi, luonnottomin



Reidar Palmgren kirjoittaa ihmeellisen, ihanan runollista tekstiä! Tänä vuonna ilmestynyt Sudenmarja lähti kirjastosta mukaan vähän epäröiden, koska viime kosketukseni Palmgreniin ei mennyt ihan putkeen. Vuonna 2001 julkaistu Jalat edellä lojui yöpöydälläni noin vuosi sitten, enkä saanut sitä luetuksi millään. Kirja on saanut kehuja, palkintojakin, mutta itselleni se oli kuin suokävelyä - enkä päässyt eteen en taakse. Noh, kenties nyt Sudenmarjan jälkeen uskallan tarttua siihen uudella tarmolla..

Takaisin Sudenmarjaan siis! Teoksen tarina yhdistelee ja niputtaa monta erillistä kertomusta, mutta tarinan ytimessä on kaupungin puistoyksikössä työskentelevä Tuula. Tuula on vähän outolintu ja luonnonlapsi, kotonaan kasvien ja eläinten maailmassa ja vieras ihmisten keskellä. Tuulalla on erikoisia suhteita miehiin (tässä kyllä näkyy mieskirjailijan vaikutus, onpas tökerö kommentti, mutta sanotaan nyt näin kun kerran näin ajattelen) ja miesten ohella myös eläimiin..

Tarina saattaa loppua kohden mennä hieman överiksi, mutta teoksen kieli ja kuvaileva tyyli on todella hurmaava. Hieno kirja, olisin itse laittanut Finlandia-ehdokkaiden loppulistalle. Mutta mitä sekään palkinto taas mistään kertoo - kerran kymmenessä vuodessa valitaan jättipotti ja muut menee reippaasti ohi, sivuun, yli, ali..
En ole muuten ainuttakaan tämän vuoden ehdokasta lukenut! Kuinka on rouva Blankan laita?

Reidar Palmgren 2012: Sudenmarja

10.11.2012

Koukuttava Kata

Kata Kärkkäinen on mainettaan suurempi, vai pitäisikö muuten puhua Katariina Sourista. Kahdeksas huone on julkaistu kuitenkin Kata Kärkkäisen aikana, niin puhutaan nyt Kärkkäisestä. Sama nimiongelma toistuu muuten Anja Kauranen/Snellmanin kohdalla.

Mutta asiaan: Kahdeksas huone on historiallinen romaani ja viihdyttävä sellainen, ja kuten otsikossakin väitetään - koukuttava. Kirjan rakenne on erityisen onnistunut, se yhdistää nokkelasti astrologian, suomalaisen (kulttuuri)historian ja päähenkilön tarinan. Uskoisin, että rouva Blankakin viihtyisi tämän kertomuksen parissa! Mainittakoon myös, että teoksen tarina perustuu ainakin osittain todellisiin historiankiemuroihin ja henkilöihin ja kirjan yksi tapahtumapaikka on sekin oikea, historiaahenkivä taiteilijakoto. Kiehtovaa!

Tämä teos ei ole tyttöhömppää, mutta tuo historiallisen romaanin genre sai Kirjaniilon pohtimaan, että mikä lopulta onkaan tyttöhömpän, viihdekirjallisuuden ja esimerkiksi historiallisen romaanin ero. Kaikkien parissahan nimenomaan viihdytään ja kaikissa aika usein toteutuu myös jonkinlainen romanssi tmv.. No eipä kaikkea tarvitse määrittää ja lokeroida, mutta pohdiskellahan aina saa..

Katariina Sourilta on muuten kuluvana vuonna ilmestynyt kirja nimeltä Polku. Lukulistalle ehkä..
Aikaisemmin olen lukenut luullakseni vuonna 2006 julkaistun Jumalasta seuraavan. En ole kyllä ihan varma. Ja palatakseni kirjoitukseni ensimmäiseen lauseeseen, on Kata mielestäni mainettaan parempi myös siksi, että olen joskus törmännyt häneen kuvataiteilijana ja ollut ihan ihastunut.

Kata Kärkkäinen 2008: Kahdeksas huone.

8.11.2012

Juna kulkee läpi Siperian

Tätä kirjaa on luettu pitkään ja hartaasti. Yleensä hotkaisen lukemiseni hetkessä, mutta tämän tekstin kanssa se ei onnistunut.  Vaikka eteneminen oli hidasta, en halunnut menettää sanaakaan.  Liksomilla on, kuten kirjan muissakin arvosteluissa on sanottu, loistava kyky avata Neuvostoliiton ristiriitainen, salaperäinen ja kummallisen surkuhupaisana näyttäytyvä olemus. Joistakin kielikuvista tuli sellainen olo, että niitä on mietitty ehkä liiankin kanssa. Toisaalta ehkä tarkoitus on saada lukija miettimään millaisia ovat esim. kuivat tähdet…pääasiassa maan, ihmisten, maiseman ja tunnelman kuvaus on mahtavaa.
Huomasin miten tietämätön olenkaan venäläisestä kulttuurista. Lukuisat nimet, joita kirjassa vilisi olivat täysin tuntemattomia. Mietin miksi Suomen kulttuurigenre on niin länsipainottunut, kun naapurissamme on vaikka mitä kaikkea!
Venäjän kartta olisi muuten ollut oivallinen lisä lukukokemuksen rinnalle. Kokonaisuudessaan rouva Blankalle raskas mutta antoisa lukupaketti.
Rosa Liksom 2011: Hytti nro kuusi

5.11.2012

Ahdistus maximus

Olipa puuduttava lukukokemus! Mietin useamman kertaa, että jätän Venla Hiidensalon Mediahuoran kesken, mutta sitkeästi tarvoin loppuun saakka. Olin alusta saakka hieman ahdistunut ja ärsyyntynyt sekä kirjan tyylistä että sisällöstä. Ahdistus jatkui viime sivuille ja oikeastaan lukemisen myötä vain kasvoi kasvamistaan.

Mediahuora kertoo free-toimittajasta, joka kirjoittaa Lehdelle lähinnä tirkistelynmakuisia roskajuttuja. Juttujen todenperäisyyden vääristyessä ja toimeksiantojen ikävöityessä myös toimittajan oma elämä menee entistä pahempaan sotkuun. Toimittaja jää median jalkoihin ja tekee mitä tahansa ostetun jutun eteen, eli teosnimen mukaan myy itsensäkin.

No mikä sitten ahdistaa ja ärsyttää? Ensinnäkin jokaisen kappaleen aloittaa facebook-viittaus, jotka huvittavaa kyllä ovat jo tyyliltään muuttuneet vanhentuneiksi. Toiseksi kirjassa mättää sen itseään toistava rakenne, tarina junnaa paikoillaan eikä etene ja jos etenee, niin etanan askelin. Sisällössä ärsyttää mediamaailman kovuuden, pahuuden ja välinpitämättömyyden vääristely. Ymmärrän kyllä, että kyseessä on kenties musta huumori, mutta tietynlainen uskottavuus ei olisi pahitteeksi.

Venla Hiidensalo 2012: Mediahuora

1.11.2012

Chik lit ei ole pelkkää hömppää

Onpa ikävä kansi
Neiti Niilo mainitsi edellisessä kirjoituksessaan Jane Greenin Bookends:in yhdeksi suosikkihömppäkirjakseen. En tiedä miksi näitä kirjoja kutsutaan suomeksi hömpäksi. Hömppä-sanalla on höttöinen kaiku. Ikään kuin kevyt ja viihdyttävä kirja ei voisi olla hyvä tai edes vakavasti otettava. Pöh sanon minä ja haastan Niilo Neidin miettimään uutta ja parempaa suomennosta.
Kirja kertoo toki rakkaudesta ja sen oikean löytämisestä, mutta ennen kaikkea ystävyydestä ja kolmikymppisen sinkkunaisen elämästä kokonaisuudessaan. Chick litin päähenkilöt ovat oman kokemukseni mukaan aina sopivan epätäydellisiä, jotta lukija voi samaistua heihin. Useimmiten he taistelevat ylimääräisten kilojen kanssa eivätkä voi vastustaa herkkuja. Ja okei myönnän, tunnen heti yhteenkuuluvaisuutta. Lopulta he löytävät tietysti Iiiiihanan miehen ja saavat Rouva Blankankin haaveilemaan valkoisella ratsullaan saapuvasta prinssistä.
p.s Olen päässyt Liksomin kanssa jo yli puolenvälin, kyllä tästä luku-urakasta valmista tulee!

Jane Green 2002 : Kirjaflirttiä ( Bookends)

Enkelisaagan kolmas osa

Sain vihdoinkin luettua Becca Fitzpatrickin Enkelisaagan kolmannen osan. Kirjat ovat ilmeisestikin olleet kuumaa tavaraa, sillä lähikirjastossani ne ovat jatkuvasti lainassa.
Saaga kertoo kiltistä koulutytöstä Norasta ja langenneesta enkelistä Patchistä. Tavallinen tyttö ja yliluonnollinen poika, kuulostaako kenties jo liiankin tutulta? No, tämä myy tällä hetkellä, jopa niinkin paljon, että olen oikein metsästänyt tätä kolmatta osaa. Kauhusaagaksi tätä on jossain kuvattu, mikä ei mielestäni pidä lainkaan paikkaansa. Nora ja Patch tuovat kuitenkin mieleeni Bellan ja Edwardin.  Ainoastaan kolmiodraama puuttuu.  Patch on kuten Edward, hieman paha, mutta kuitenkin aivan liian upea ollakseen uskottava edes tässä genressä. Päähenkilöiden ajattelun loogisuus ei aivan seuraa juonen käänteitä ja Noran jokaisessa osassa Patchia kohtaan heräämä epäilys tuntuu pakotetulta. Saagassa juonen punaisena lankana kulkee langenneiden enkeleiden ja nefilien yhä kiristyvät välit sekä Noran ja Patchin välinen jännitys. Ja taas saadaan jännittää pääsevätkö ne petiin asti viimeisessä osassa. Tässäkin mielessä kirja muistuttaa Twilightia.
Sarjan viimeinen osa Finale on juuri julkaistu ainakin jenkeissä. Nykyään kirjoistakin tehdään muuten trailereita. Finalen traileri löytyy täältä.

Becca Fitzpatrick 2011: Hiljaisuus, (Silence, The hush, hush saga)

27.10.2012

Ihanaa kamalaa tyttöhömppää

Rouva Blankan kanssa ollaan tosiaan vaihdettu kokemuksia hyvästä tyttöhömpästä. Tyttöhömppähän on mitä parhainta viihdettä ja tasapainottaa mukavasti joskus vähän raskaita lukuvalintoja. Itselläni ongelmana on se, etten jälkeenpäin muista hömppäkirjojen nimiä ja tekijöitä ja se vähän vaikeuttaa suosittelua!

Minulla on vakiintunet tyttöhömppä-tavat. Ostan chick littiä kirppareilta euron parin hintaan ja mieluiten englanniksi. Chick litin kieli on usein todella herkullista ja toimii mielestäni parhaiten alkuperäiskielellä - siis luonnollisesti olettaen, että kirjailija on englanninkielinen.. Tuo kieliasia on toki myös jonkinlainen oikeutus lukea hömppää, se pitää kielen tuoreena :) Seliseli.

Parhaimmillaan tyttöhömppä on laadukasta viihdettä. Pahimmillaan ihan kamalaa roskaa, mutta loppuunhan ei mitään tarvitse lukea ja pokkareita on helppo vaihdella kaverien kanssa tai heittää roskiin. Kuvassa olevista kirjoista ainakin Helen Fielding jäi kesken ihan jo alkumetreillä, kauheaa kuraa!

Muistan vieläkin ensikosketukseni tyttöhömppään. Kyseessä oli Jane Greenin Bookends, jonka sain vuosituhannen alussa yhdeltä muuttoa tekevältä kaverilta. Kirja on minulla edelleen ja suosittelen sitä lämmöllä :) Se oli silmät avaava kokemus ja ehkä myös englanninkielisenä jonkinlainen vaikutin siihen, että edelleen luen hömppäni mieluiten englanniksi.

Ja suomeksihan parasta tyttöhömppää on tietysti Anni Polvan naistenkirjat! Ehkä vähän omituista, mutta ahmin ne läpi ala-asteella! Ja väitän, että ne ovat vaikuttaneet suuresti omaan käsitykseeni rakkaudesta höm höm.. Tässä välissä voisi miettiä onko viihde ihan niin vaaratonta kuin väitetään ;)

26.10.2012

Henkeviä ja himoitsevia kirjeitä


 Kustannusyhtiö Gaudeamus julkaisi uuden suomennoksen James joycen Odysseuksesta. Edellinen suomennos on Pentti Saarikosken käsialaa vuodelta 1964. Turkulainen Kustannusyhtiö Savukeidas tyytyi hieman pienempään käännöstyöhön ja julkaisi James Joycen kirjeitä vaimolleen Noralle. Pyhä, rivo rakkaus – pokkari kuuluu Savukeitaan eroottisten klassikkojen sarjaan. Suomentaja Ville-Juhani Sutisen esipuhe on varsin ansiokas ja kertoo kirjeiden taustoista ja samalla Joycen elämänvaiheista.  Kirjeet itsessään taas ovat kahtiajakoisia niin kuin otsikko antaa ymmärtääkin. Alussa ne ovat henkeviä ja täynnä ylevän rakkauden sanoja.  Suhteen syvetessä rakkauden täyteiset sanat muuttuvat lihaisaksi himoksi ja kertovat samalla Joycen seksuaalisista mieltymyksistä.
Hupaisa eroottinen teos, mikä kertoo kirjailijan aikaisesta maailmasta sekä hänen käsityksestään naisen ja miehen välisestä suhteesta.

James  Joyce: Pyhä, rivo rakkaus - Kirjeitä Noralle

25.10.2012

Elämässään kadoksissa

Kirjaniilo kävi jälleen kirjastossa pikavisiitillä, eli nappasi uutuushyllystä ne kiinnostavimmat kirjat. Pinossa on useampi tänä vuonna ilmestynyt kirja, mutta esittelen nyt aluksi Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani -teoksen. Tähän oli melkein pakko tarttua, jostain syystä olen aina pitänyt siitä karhusadusta, mihin tuo teosnimi viittaa.

Kirjan nimi kertoo paljon myös sen päähenkilöistä Rosasta, Laurasta ja Onnista. He ovat kaikki kolme-neljäkymppisiä nuoria aikuisia ja ihan hukassa omassa elämässään. Yksi elää ns. autopilotilla ja toinen pelkää hukanneensa kymmenen vuotta elämättömään elämään. Surkeaa siis on, eikä kohtaloiden toisiinsakietoutuminen muuta asiaa paremmaksi. No ehkä sen verran, että yhteentörmäys pakottaa tekemään havaintoja ja ehkä jopa muuttamaan taivaltamisen suuntaa. Aika lohdutonta luettavaa, mutta valitettavasti vähän tuttuakin noissa ihmiskohtaloissa on.

Lähteen kieli on kaunista, mutta kyseessä onkin runoilija ja runoilijan ensimmäinen romaani. Sen verran olin joko huolimaton lukija tai voi olla kirjoittajassakin vikaa, että luin kirjasta yli puolet ennen kuin huomasin että naiskertojia onkin kaksi! Hupsista!

Ja koska tämä kirja oli pikkaisen masentava, niin luin aina välissä chick-littiä hi hii! Kyseessä oli Sophie Kinsellan The Undomestic Goddess. Toimi kuin häkä!

Kristiina Lähde 2012: Joku on nukkunut vuoteessani.
Sophie Kinsella 2005: The Undomestic Goddess.

Paasausta hiilihydraateista


Olen jo pidemmän ajan pyrkinyt syömään terveellisesti. Se mitä terveellinen on, alkaa pian olla pelkkä mysteeri. Ruoka on nykyajan uskonto ja aina on joku kertomassa mikä on oikein ja väärin. Lukemani perusteella väittäisin, että sellainen ruoka on hyvää, josta itselle tulee hyvä olo.
Kaipasin kuitenkin asiantuntijapohjaa omalle ruokavaliolleni ja luin Antti Heikkilän Hyvän olon keittokirjan, jossa paasataan kasvirasvojen, viljan ja perunan pahuudesta ja ylistetään eläinrasvoja. Eläinrasvathan ovat perinteisesti olleet pahoja, joten taas tässä on lukija aivan sekaisin siitä mitä saa syödä ja mitä ei. Tosin itse olen lähes kasvissyöjä enkä Heikkilän sanomisista huolimatta aio muuttaa tottumuksiani tässä asiassa.  
Kirjan kustantamon sivuilla joku ”random” lukija on kommentoinut tekstiä humoristiseksi ja kertoo samalla laihtuneensakin monen monta kiloa. Minusta Heikkilän tyyli oli itseään toistavaa, räyhäävää ja paasaavaa. Lähes kaikki loppuosan resepteistä ovat liharuokia, joten niillä ei ole minulle paljon annettavaa. Viljojen syömistä olen kuitenkin vähentänyt, mutta tein sen jo ennen Heikkilän kirjaa. Ajatus kirjoittajalla on varmasti hyvä. Hän haluaa jakaa muillekin tietoa omasta hyvästä olostaan ja uskonkin sen, että ruokavalio aiheuttaa suurimman osan länsimaalaisten ihmisten sairauksista.  Tyyli nosti kuitenkin karvat pystyyn.
Antti Heikkilä: Hyvän olon keittokirja - Opas vähähiilihydraattiseen ja ravinteikkaaseen ruokavalioon.

22.10.2012

Nenäliinan tarpeessa


Kuulun Naamakirjassa ryhmää nimeltä Kirjavinkit, jossa nimen mukaisesti suositellaan ryhmän jäsenille hyviä kirjoja. Otin vinkistä vaarin ja lainasin yöpöydälleni Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Teksti oli helppolukuista ja luinkin sen yhden illan aikana.
Kirja on kuvaus kahden sielultaan rikkoutuneen naisen – vanhan ja nuoren ystävyydestä ja siitä kuinka ystävyys ja ihmisten välinen lempeys voi parantaa syvätkin haavat. Molempien naisten taustoja avataan hitaasti heidän tutustuessaan toisiinsa. Lopulta molemmat ovat valmiita päästämään iri menneestä ja lukija voi taas tirauttaa pari kyyneltä. Itse olen todellinen herkkis, joten lopulta lukeminen meni silmäilyksi, koska en jaksanut jatkuvasti niistää. 
Kirjaa on kovasti kehuttu kauniiksi ja runolliseksi, mutta ei nyt kaikesta itkemisestä huolimatta oikein iskenyt.

Linda Olsson 2005: laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Kotipettajan kesä 1800-luvun ruukkikylässä

Löytyyhän Suomesta muitakin historiaa kuvaavia naiskirjailijoita kuin Utrio. Tällä kertaa kirjaston historialliset romaanit-osastolta tarttui mukaan Pirjo Tuomisen kotiopettaja. En omannut ennakko-odotuksia, sillä vaikka Tuomisesta olen lukenutkin, en ole koskaan lukenut mitään hänen kirjoittamaansa.
Romaani pitää sisällään toimivaa ajankuvausta 1800-luvun ruukkikylästä ja tarinan nuoren Pontuksen kesästä rikkaan, mutta perhesuhteissaan rakoilevan kauppiasperheen kotiopettajana. Kaikki alkaa Pontuksen saapumisesta perheeseen, jossa esikoispoika on juuri menetetty pitkällisen sairastelun seurauksena. Muitakin kuolemantapauksia on vielä tulossa ja tunnelma on niin sanotusti ruudinherkkää. Romaanin tyyli ei kuitenkaan ole millään muotoa murhamysteerimäinen vaan pikemminkin seesteä kuvaus kesän etenemisestä.
Oli Rouva Blankalle selkeä välilukupala, joten ei tästä sen enempää.

Pirjo Tuominen 2008: Kotiopettaja

18.10.2012

Syksyn odotetuin

Kirjaniilo tunnustaa heti kättelyssä, että on odottanut Riku Korhosen uusinta vähintään kesästä saakka. Yhtä innokkaasti odottaisin uutta luettavaa Leena Krohnilta, Margaret Atwoodilta tai Haruki Murakamilta. Hmm.. ei Riku Korhonen oikeastaan tyyliltään kuulu tuohon listaan laisinkaan - mutta siitä huolimatta hän kuuluu omien suosikkieni superlistaan.

Aikaisemmassa postauksessa jo pikkasen hehkutin, ja hyvä niin, koska todellakin pidin kirjan alkuosasta sen loppuosaa enemmän. Nuku lähelläni jatkaa Korhoselle tuttua ihmissuhde- ja yhteiskuntakeskeistä kerrontaa ja se on myöskin tyypillisesti tässä hetkessä kiinni.

Kirjan päähenkilö matkaa hakemaan kuolleen veljensä tuhkia ja rakastuu samalla reissulla veljensä entiseen heilaan. Tämä osa tarinasta pitää otteessaan. Kun ihmissuhde kirjan loppuosaa kohti syvenee ja saa omat, omituiset muotonsa, alkaa oma innostukseni hiipumaan. En oikein päässyt sisälle tämän pariskunnan käyttäytymiskaavoihin, meni vähän liian ahdistavaksi ja pikkasen yli hilseen..

Joka tapauksessa Riku Korhonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tuotantoa odotan vaikka maailman tappiin. Ja odotellessa luen Hesarin kolumnit :)

Riku Korhonen 2012: Nuku lähelläni.

10.10.2012

Naapuri matkalla maailmassa

Virolaisen Viivi Luikin teos Varjoteatteri tuntui heti kirjastossa omalta ja tutulta. Olen varmasti joskus lukenut kirjasta arvostelun ja tallentanut sen mieleni syövereihin. Melko hassua jopa, miten nämä kiinnostusta herättäneet kirjat vain tulevat vastaan ja sitten myös ihastuttavat. Täydellisessä maailmassa ne kiinnostavat kirjathan siis kirjaisi ylös ja hakisi käsiinsä. Epätäydellisessä maailmassa näin kuitenkin harvoin käy..

Varjoteatteri tosiaan ihastutti. Kirja on omaelämänkerrallinen kertomus Viivi Luikin reissuista maailmalla, lähinnä Roomassa. Luik on virolaisen diplomaatin vaimo ja kirjassa palataan myös Berliiniin ja Helsinkiin. Ja onkin muuten hauska lukea naapurin mietteitä meistä suomalaisista!

Rouva Blanka taannoin kyselikin, että olenko lukenut matkakirjallisuutta. No olen, enkä saa siitä tarpeekseni. Olen lukenut Kyllikki Villaa, Peter Maylea, Vivi-Ann Sjögreniä, Outi Nyytäjää ja paljon muuta. Ja vaikka matkakirjallisuus onkin niin piinaavan kamalaa (aina ei itse voi olla matkalla) niin siltikin se on niin piinaavan ihanaa, se on ehkä sitä parasta eskapismia, haaveilua todellisista paikoista ja myös inspiraation lähde. Ja tämä Varjoteatteri voidaan ainakin minun puolestani sijoittaa myös matkakirjallisuudeksi. Se havainnoi maailmaa, reagoi kirjailijan omaan ulkopuolisuuteen ja pohtii kotimaata suhteessa asuinmaahan. Varjoteatteri on myös mukavan runollinen ja pohdiskeleva kirja. En voinut kuin tykätä tästä. Mutta enpä tiedä tartunko Luikin muihin teoksiin, eivähthän ne kaikki voi olla omaelämänkerrallista matkakirjallisuutta - harmi!

Viivi Luik 2010: Varjoteatteri (Varjuteater).

Kuvassa näkyy muuten jo puoleen väliin kahlaamani Riku Korhonen. Olen aivan hullaantunut!!

Olen Louhi, mahtava taika ja arvoitus.

Kirja tarttui kuin sattumalta käteeni kirjaston uutuushyllyltä. Ensin kutsui päällikuva, sitten takakannen teksti.  En arvannut millaiseen moderniin sanojen sampoon pääsinkään käsiksi. En arvannut koskeneeni kiehtovien kirjainten muodostamaan myyttiseen Sariolaan.  Muinaiseen maahan, Kalevalasta pohjoiseen, Louhen valtakuntaan, jossa menneitten aikojen naiset ovat valtiaita, kulkevat avaimet vöillään ja antavat orjille leipää.
Romaanissa ollaan yhtä aikaa dementiakodin käytävillä ja Sariolan myyttisissä maisemissa. Kaiken keskushahmona on mahtava Louhi, jonka ainutlaatuisten sanojen merkityksen vain toinen sanojen taitaja voi ymmärtää. Toisaalta Louhi näyttäytyy vahvana emona ja maittensa puolustajana, toisaalta hän on vain vanhus, joka on kadottanut nykyhetken.
Kaikkeen tähän taipuu mukaan Ilkka, tyttären mies, joka tuo kettukarkkeja mukanaan vierailuillaan vanhainkodissa, sekä Pertti, joka kirjoittaa kirjaa Louhen mahtavilla sanoilla. Ilkka, valkotakki ja muut hoitajat tuovat hetkittäin nykymaailman tekstiin ja Louhenkin tajuntaan. Kunnes  se taas vaipuu takaisin Sariolaan, menneisyyden muisteluun.
Vilen tuntuu päässeen käsittämättömällä tavalla dementoituneen vanhainkodin asukkaan pään sisään.  Näen elävästi silmieni edessä vanhuksen, joka muiden silmissä on täysin ulkona siitä mitä ympärillä tapahtuu, mutta hänen sisällään liikkuu paljonkin.  Louhen tarina on moderni muotoelma meille kaikille tutuista kalevalan tarinoista, pohjolan emännän näkökulmasta kerrottuna.
Louhen kieli on täynnä maagista voimaa: :
 ”Sanani kietovat vaskitsan hännän kaulalle käädyksi, lauluni puristaa tuulen keuhkoista. Niin kaunista. Väinämöinen soittaa edelleen. Ei jäänyt tyhjin käsin, vaikka varastimme hauenluisen häneltä. Tekee uuden koivupuusta, kielet neitsyen hiuksista. Hirvet nousevat kankaille, kärppä kääntelee päätään. Minä hukun kuin kivi lampeen.”
Lopussa lukijan eteen tuotiin vielä itsestäänselvyyksiä, jotka olisi ollut parempi jättää kirjoittamatta. Toki nykymaailman ja Myyttisen maailman ero oli tehtävä selkeäksi, mutta silti. Jotenkin se söi Louhen sisäisen maailman mahtia, vaikka kuolema lähestyikin. Ja vei pois lukijalta sen ilon, että tiesi itsekin koko ajan mistä oli kyse.
Pohjan akka on Seija Vilénin toinen romaani. Ensimmäinen, Mangopuun alla ilmestyi Avain kustantamolta vuonna 2010. Tähän aion tarttua seuraavaksi. Ja todennäköisesti kaikkeen muuhunkin mitä Vilén vielä keksii kirjoittaa.

Seija Vilén 2012: Pohjan akka

4.10.2012

Jäi vähän vieraaksi

Kirjaniilolla oli kieltämättä suuret odotukset Riikka Pulkkisen uusinta kohtaan. Poikkeuksellisesti ja malttamattomana hankin kirjan jopa itselleni, vaikka oli tämä kirjastossakin varausjonossa. Pidän Pulkkisen kahdesta aikaisemmasta hurjasti ja varsinkin Raja on mielestäni yksi 2000-luvun huipputuotoksia. Luku-urakkaan lähdin aika puhtain käsin, en ollut lukenut Vieraasta ainuttakaan arviota, ainoastaan huomioinut lehdissä ja katukuvassa, että nyt olisi uusinta tarjolla.

Kirjan aihepiirit ovat jo itsessään melkoinen sekamelska: kristinusko, pappeus, tanssi, ulkopuolisuus, anoreksia, juurettomuus.. Hyviä aiheita jokainen - ja jokaisesta yksittäisestä muistan erinomaisen, asiaa käsittelevän kirjankin (äh paitsi tanssista). Kokonaisuus ei silti toimi, etenkään kun rakenteeseen on ympätty melko ysäriviboja herätteleviä "tanssahtelevia" runotavuja ja -lauseita, huh huh en tykkää.

Kirjasta jäi keskeneräinen tuntu, sellainen fiilis, ettei kirjailijakaan tiedä mikä on teoksen kantava teema. Tämähän voisi olla myös lahjakkaan kirjailijan keino kuvata 2010-luvun maailmankuvaa, mutta en ole vakuuttunut että tästä on kyse. Sekavuutta puoltaa vähän rikkinäisen päähenkilön tunneskaala ja sisäinen maailma, mutta silti - jotakin puuttuu! Olisin toivonut syvempää sukellusta tuohon teosnimessäkin näkyvään vierauteen, ulkopuolisuuteen ja juurettomuuteen. Kieltämättä olen vähän pettynyt vaikka haluaisin olla haltioissani.

Rouva Blanka, tykkäätkö Pulkkisesta, oletko aikeissa lukea uusimpaa? Olisi kiva kuulla mitä olet kirjasta mieltä?

Riikka Pulkkinen 2012: Vieras

27.9.2012

Kevyttä ja kivaa = Plaah?

Kirjastosta lähtee joskus matkaan vähän epäilyttäviä kirjoja! Tällä kertaa epäilystä aiheutti David Nichollsin Kaikki peliin. Takakannessa taisi kiinnostaa maininta kirjallisuudenopiskelijasta.. Luin loppuun, vaikka vähän välillä epäröin. Toisaalta tarina kulki niin jouhevasti, ettei tämän lukeminen ollut ollenkaan tuskaa.

Kyseessä on siis tuoreen kirjallisuudenopiskelijan perinteistä sekoilua tyttöjen ja alkoholin ja ystävien kesken - unohtamatta kipuilua opintojen suorittamisen osalta. Pääosassa on myös ns. yliopistovisa, johon kyseinen opiskelijanuorukainen osallistuu ja jossa yliopiston nelihenkinen joukkue yrittää pärjätä muiden yliopistojen joukkueita vastaan.

Nuorten miesten kasvutarinoissa toistuvat aina samat aiheet ja jostakin kumman syystä jaksan niitä lukea. Ehkä ei parane pahemmin analysoida omien intressieni syitä, mitä mahtaisikaan pinnan alta löytyä! No aihepiiri kyllä pahasti liittyy erääseen opiskeluaikaiseen kirjoitustyöhöni, mutta selittelyt sikseen.. Luulisi muuten, että naisopiskelijoitakin alkaisi näissä tarinoissa vähitellen näkyä, mutta harvemmin tulee vastaan.

Tästä on tehty myös elokuva, suomeksi Heikoin lenkki. Mutta se siitä.

David Nicholls 2003: Kaikki peliin (Starter for ten)

26.9.2012

Dystopian sata laulua


Rajalla on jatko-osa vuonna 2010 ilmestyneelle Tarkoitettu-kirjalle, jossa tutustutaan Cassia-nimiseen tyttöön, joka elää tarkoin rajatussa ja valvotussa Yhteiskunnassa.  Cassian tuntemassa maailmassa taidekin on valjastettu. Kansalaisilla on mahdollisuus nauttia ainoastaan sadasta maalauksesta, sadasta runosta, sadasta laulusta jne. Kaikki muu on pyyhkäisty pois, tosin Yhteiskunnassa käydään salaista kauppaa runoilla ja tarinoilla. Taiteen lisäksi muutkin asiat, kuten unien näkeminen ja parinmuodostus ovat säädeltyjä. Nukkuminen tapahtuu piuhat päässä ja toisilleen sopivat tyttö ja poika määrätään pariksi ylhäältä käsin, eikä tästä ole poikkeamista. Cassian kohdalla tapahtuu kuitenkin virhe. Se tapahtuu itse asiassa jo sarjan avaavassa Tarkoitetussa, jossa tytön pariksi määrätään vahingossa Ky. Poika, jolla on alhainen luokitus ja joka on alun perin kotoisin ulkoprovinssista. Cassia ja Ky kuitenkin  näkevät toisensa uudella tavalla, tavalla josta ei ole paluuta vaikka virhe korjataankin ja Cassi saa parikseen parhaan ystävänsä Xanderin.
Toisessa osassa Cassia on hankkiutunut töihin määrittelemättömään ulkoprovinssiin, löytääkseen rajamaille karkoitetun Kyn. Ky on luokiteltu vialliseksi ja hänet on jätetty syötiksi Viholliselle, josta ei tässä kohtaa vielä paljasteta enempää, jos myöhemminkään. Ky ja cassia löytävät toisensa, mutta löytävätkö he vallankumouksen, kapinan, ja luotsin josta Alfred Tennysonin runo kertoo:                                                                                           
Sillä vaikka ajan, paikan taa
vie minut virran syli,
kenties luotsin nähdä saa
se, ken kulkee särkän yli.
  
Kauhistus olisi yhteiskunta, joka määräisi näin tarkasti tekemisiäni.  Taidan tosin olla nyt jo kohtalaisen  vainoharhainen nyky-yhteiskuntamme kontrollista. Passiakin varten tarvitaan sormenjäljet!!! Cassian elämän yhteiskunnassa katoaminen on mahdollista, onko meidän? Kummassa onkaan kovempi kontrolli? Tämä romaani tuskin pääsisi sadan luettavan listaan, mutta onneksi meillä on valinnan varaa. Ei juoneltaan mikään ihmeellinen teos, mutta säädelty dystopia kiehtoi sen verran, että enköhän tartu vielä kolmanteenkin. Toivottavasti anarkia pääsee siinä valloilleen!
Ally Condie 2011: Rajalla (Crossed)

25.9.2012

Matkalukemisena Vimmaa

Viikonlopun lomareissuun valikoitui matkakirjaksi Tuomas Vimman Raksa. Olen lukenut Vimman aikaisemmat kolme kirjaa, eikä tähän uusimpaan ollut mitään kynnystä tarttua - vaikken olekaan ihan varma että pidänkö Vimman tyylistä vai inhoanko sitä :) Ehkä juuri tästä viha-rakkaussuhteesta johtuen oli vähällä ettei matkakirja huvennut ennen matkaa! Yli puolet oli jo kotoa lähtiessä luettu, mutta loput riitti ihan hyvin kotimatkalle saakka. Tosin hädissäni ostin lentokentältä yhden varakirjan :)

Raksa on tarina helsinkiläisestä Samista ja hänen nousujohteisesta urastaan arvostetussa ja poikkeuksellisen rehdissä rakennusfirmassa. Oli kiinnostavaa paneutua raksamaailmaan fiktiivisen tarinan myötä, raksajutut ei muuten oikein jaksa kiinnostaa.. Kirjan juoni on vähintäänkin vauhdikas ja tarina on aika suoraviivainen ja helppo. Siis ihan mainio matkakirja! Jos vaan jaksaa Vimman omintakeista tyyliä. Juuri tyylistä syntyy oma ärsytykseni ja ihastukseni Vimman teoksia kohtaan. Kikkaileva ja puhekielinen kirjoitustyyli luonnollisesti ärsyttää, sen on pakko ärsyttää kaikkia, olen ihan varma. Ja samalla se ihastuttaa, se on jotenkin niin törkeää ja liioiteltua ja snobbailevaa ja sitä myötä myös viihdyttävää.

Tuomas Vimma 2011: Raksa.

"Kirjallinen helmi syntyy myyteistä ja naiseudesta ..."


Blogimme toinen lukija Neiti Niilo bongasi Jenny Kangasvuon Sudenveren Hesarin kirja-arvosteluista ja onnekkaasti muistutti sen olemassaolosta. Myöhemmin näin arvostelun myös Turun sanomissa, mutta jätin sen lukematta. En halunnut minkäänlaisen ennakko-odotuksen valtaavan mieltäni.
Jäin välittömästi kirjan koukkuun. En osaa varsinaisesti edes analysoida mikä tuo koukuttava tekijä oli. Kirjassa on kolme kertojaa ja luvut vaihtelevat kertojaäänen mukaan. Jokainen näistä äänistä on mielenkiintoinen persoona. Martta, vironsusien ihmishahmoisena laumanjohtajana ajattelee ja toimii aina lauman parhaaksi. Varga, kokonainen susi ja ihminen on kokenut tämän ahdistavaksi ja jättänyt laumansa sekä suden hahmonsa. Marraskuu, Vargan kumppani palvoo kuuta ja yrittää ymmärtää etäistä Vargaa. Tapahtumavyyhti alkaa, kun vargan ovelle ilmestyy poika, suden ja ihmisen välimuotona elävä epämuotoinen.  Rasmus  kykenee olemaan ulkomuodoltaan susi, mutta ei kokonainen ihminen. Hän ei kuitenkaan koe itseään sudeksi vaan ihmiseksi, päinvastoin kuin muut lauman jäsenet.
Etenkin sutena oleminen kuvattiin todella aidon oloisesti. Teksti oli niin vahvasti tavallisessa elämässä, tunteissa ja ajatuksissa kiinni, ettei se tuntunut fantasialta, vaan todelta. Kahden naisen välinen rakkaus, lauman johtajan ja auktoriteetin vastustaminen, ajattelevan ihmisen ja vaistojensa mukaan toimivan eläimen välinen ero ovat kirjan kantavaia teemoja. Itseäni kiehtoi myös Marraskuun pakanausko ja siihen liittyvät riitit.
Sudenveri palkittiin kustannussopimuksella Teoksen vuonna 2010–2011 järjestämässä kirjoituskilpailussa.  Yksi tämän vuoden ykkösistä!!!

Jenny Kangasvuo 2012: Sudenveri

20.9.2012

"Ihmisille, jotka rakastavat puita ja metsiä"


Otsikon mukaisesti tekijäpari on omistanut kirjan niille ihmisille, joille metsä ja sen puut ovat merkityksellisiä. Ei vain sen tuoman maallisen rikkauden vuoksi vaan niiden antaman voiman ja hengen vuoksi. Puiden kansa tuo maagisella tavalla esiin ihmisen henkisen suhteen metsiin ja niiden hongankolistajiin. Nykyajankin ihmiselle metsä tuo rauhaa ja harmoniaa. Kirjassa käsitellään pääasiassa nykyään taikauskoisiksi miellettyjä entisajan uskomuksia mm. karhun jumaluudesta, karsikoista, uhripuista ja haltijoista. Suru metsän menetyksestä on myös pinnalla. Riemastuttavia ovat siteeraukset 1900-luvulta, usko mystiseen ei olekaan kadonnutta: ”Isäni pruukas ennen toimittaa, että kyllä mettäs tohtii olla yötä, jos siä on joku vahinko tulemas, niin kyllä haltiaanen heräättää ettei sinä kuinkaan käy.” (Lappväärti 1962) Kristinusko vei mennessään pyhät lehdot ja uhripaikat joskus väkivaltaisellakin tavalla. Silti osa näistä menneisyyden alttareista on säilynyt, tämän huomaa etenkin paikkojen nimissä (Hiisijärvi, Hiisimännikkö hiisineva yms.) Hiisi on alkuaan tarkoittanut pakanuudenajan pyhää metsiköä, uhrilehtoa ja kalmistoa. Kristinuskon myötä sana sai uuden merkityksen: paha olento, paholainen, jättiläinen, tarunomainen kookas olio yms.
Kirja on täynnä upeita kuvia, jokaisessa tuntuu olevan jokin pyhä ja ehkä menetettykin läsnä.
Aihe on mielettömän mielenkiintoinen, lumoavakin. Tunnen tarvetta lähteä metsään. Kaipaan omaa uhripuutani. Pelkään mökin puiden hakkuuta, mitä jos niissä elääkin haltijoita?
Ritva Kovalainen  * Sanni Seppo 1997: Puiden kansa

17.9.2012

Kirstin ja sekainen työpöytä

Päätin lukea Kaari Utrion ensimmäisen romaanin kahdesta ilmeisestä syystä; en ole sitä vielä lukenut ja lisäksi halusin tutustua kohtalaisen ahkerasti kuluttamani kirjailijan tuotannon esikoiseen. Oikeasti luin kirjailijan tarkastaman painoksen, ensimmäisen ja alkuperäisen ero tällä vuosikymmenellä julkaistuihin kirjoihin (viimeisimmät Oppinut neiti ja Vaitelias perillinen) jää siis mysteeriksi.  Eroja toki on, onhan Utrion ensimmäisen ja viimeisimmän romaanin välillä aikaa yli neljä vuosikymmentä.  Uudemmissa kirjoissa kirjailija keskittyy mielestäni huomattavasti enemmän historiallisiin yksityiskohtiin eikä tempaudu sivuhenkilöiden elämänkäänteisiin samalla tavalla kuin Kirstinissä.  Henkilöhahmoja on niin paljon, etten pysy perässä.
Romaanin alkuperäinen nimi on muuten Kartanonherra ja kaunis Kirstin. Tämä ei esipuheen mukaan ollut lainkaan Utrion mieleen ja niinpä tarkistetussa painoksessa nimi on muotoutunut pelkäksi Kirstiniksi. Tosin päähenkilö taitaa kuitenkin olla tuo kartanonherra, komea ja menestyvä Klaus Kristerinpoika Horn. Kirja alkaa, kuten muutama muukin Utrion kirja, synnytyksestä. Pääosin nämä synnytykset ovat vaikeita, miehet häädetään pois rouvientuvasta ja oluella selvitään suurimmista kivuista. Klaus Kristerinpojan syntymän jälkeen paetaan Turun linnasta  metsän piilopirttiin ja taas komeisiin kartanoihin, mm. Grabbackan kivilinna, Kankaisten kartano, Joensuun kartano, Kuitian kivilinna ja Viipurin linna kuuluvat kirjan tapahtumapaikkoihin. 
Kääntelen sivuja n. puoliväliin asti ennen Kirstinin astumista juonikuvioihin mukaan.  Kirstin on tietysti oikutteleva kaunotar, johon Klaus Kristerin poika tulisesti rakastuu. Nykytyylistään poiketen pääpari saa toisensa jo puolivälissä kirjaa, mikä syö osan romanttisesta jännityksestä.  Itselleni mielenkiintoisin osio oli kuitenkin kirjan loppupuoli, Erik XIV:n valtaantulon jälkeen. Luin jokin aika sitten Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningattaren, jossa kuvattiin juuri samaista aikaa Kaarina Maununtyttären näkökannasta. Fiktiivisesti tietenkin. Kuningas oli hulluudessaan aika kiehtova persoona ja hulluksihan hänet Kirstinissäkin kuvattiin. Klaus Kristerinpoika määrätään merelle taistelemaan juutteja ja näiden hallitsemaan kauppasaartoa vastaan. Olosuhteet ja kuninkaan määrykset ovat mahdottomia, mutta niin vain Klaus Kristerinpoika niistäkin selviää. Entraukset ja tykkien laukomiset ovat yllättävänkin mielenkiintoista luettavaa ja mietinkin onko aiheesta tehty joskus kunnon elokuvaa. Siitä saisi nimittäin näyttävää katsottavaa.
Niiloneiti, en suosittelisi tätä sinulle. Kokeile Henriettaa, voisit pitää siitä.
Kaari Utrio 1968: Kirstin

Olen muuten saanut Sudenveren aloitettua ja se on saanut minut hyppysiinsä.  Voi kun olisi jo ilta ja voisin kääriytyä peittojen alle kirjani kanssa!!

13.9.2012

Väärän kuninkaan päivä

Luku-urakka on sata sivua vaille valmis, mutta kerronpa Kaarle Ahon esikoisteoksesta näin kesken kaiken. Väärän kuninkaan päivä kertoo toimittaja Jyrki Nyrkin elämästä. Jyrkin elämä ja sukupolvikokemus vertautuu varhaisemman sukupolven elämään ja mukaan tarinaan pääsevät opiskelijaelämä 70- ja 80-luvuilla, taistolaisuus, kasinotalouden romahtaminen, 90-luvun lamasta ylösrämpiminen ja nykyhetken ihmissuhdesotkut. Ei siis mikään ihme, jos rönsyilee!

Tykkään Ahon rönsyilystä ja tavasta kertoa kahden erilaisen, mutta verrattavissa olevan sukupolven tarinaa. Pidän myös kirjan todentuntuisuudesta ja henkilöhahmojen stereotyyppisistä luonteista. Olen lukenut tätä aika hitaasti ja pieninä palasina ja ihan todella odotan, että pääsen tarinassa eteenpäin. Vielä voi tapahtua odottamatonta, vielä voi tapahtua mitä vaan!

Kaarle Aho 2012: Väärän kuninkaan päivä.

PS Kuvassa lymyää edelleen kesken oleva Picasso-elämänkerta.. Argh! 

7.9.2012

Kesken jäi...

Tätä suositeltiin kirjablogissa. Kuulemma aivan ihastuttava tarina pienestä haltiasta. No, mun mielestä haltia oli ärsyttävä, eikä kovinkaan ihastuttava. Kirja oli jaettu kahteen osaan, joista luin ensimmäisen. Tämän jälkeen totesin sen olleen siinä. Takakannessa kirjan kehutaan olevan Italian menestynein fantasiaromaani, täynnä jännitystä, huumoria ja lohikäärmeiden ikivanhaa viisautta. Ensin ajattelin, että ehkä tämä olisi ok lapsille, mutta ei, olisin yhtä lailla jättänyt tämän kesken parikymmentä vuotta sitten. Hyvän lastenkirjan kyllä tunnistaa, vaikkei sitä itse jaksaisikaan lukea. Tarinassa pieni haltiavesa kohtaa naisen ja metsästäjän. He matkaavat vailla päämäärää kunnes kohtaavat vanhan ennustuksen  viimeisestä haltijasta ja lohikäärmeestä, jotka tuovat auringon takaisin sateen keskelle. Ennustuksen mysteeri  ei ole kovinkaan kummoinen, eikä sitä oikein ratkaistakaan. Kumppanukset matkaavat lohikäärmeen luo ja toteavat, että sattumoisin sadekausi päättyy ja aurinko taas paistaa ja kaikki ovat happyhappy joyjoy. Se siitä.
Not my cup of tea.
Silvana De mari 2004: Viimeinen haltia (L’ultimo elfo)